Arvio: WWF The Wrestling Classic

Päivämäärä: 7.11.1985

Sijainti: Rosemont, Illinois (Rosemont Horizon)

Yleisömäärä: 14 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa!

---

WrestleMania oli maaliskuussa 1985 järjestetty WWF:n uuden aikakauden tapahtuma, josta oli tarkoitus tulla koko showpainimaailman SuperBowl – kuten siitä myös varsin pian tuli. WrestleMania oli järjestetty kuitenkin vielä osittain closed-circuit-television-tekniikalla, vaikka joissain paikoin maata tapahtuman lähettämisessä oli kokeiltu jo pay-per-view-teknologiaa. Nyt kuitenkin WWF oli ottanut askeleen eteenpäin ja päättänyt järjestää ensimmäisen virallisen PPV:nsä, The Wrestling Classicin.

Nyt ei kuitenkaan ollut kyse ihan WrestleManian kaltaisesta suurtapahtumasta, vaan 16 painijan jättiturnauksesta. WWF oli itse asiassa kunnostautunut muutenkin tässä 1980-luvun puolivälissä turnausten järjestämisessä. Kesällä 1985 promootio oli järjestänyt historian ensimmäisen King of the Ring -turnauksen, jota ei kuitenkaan lähetetty televisiossa tai muuna lähetyksenä, mutta tapahtuma oli kuitenkin ollut sen verran menestys, että WWF päätti järjestää vastaavanlaisia turnauksia entistä enemmän. Niinpä marraskuun alussa päätettiin järjestää PPV-lähetys, jonka nimi oli The Wrestling Classic. Tapahtuma koostuisi 16 miehen turnauksesta – ja lisäksi PPV:hen buukattiin myös WWF-mestaruusottelu pitkäaikaisten vihamiesten Hulk Hoganin ja Roddy Piperin välille. Tapahtumaa mainostettiin myös sillä, että fanit saivat osallistua arvontaan, jossa pääpalkintona tapahtumassa arvottaisiin jollekin upouusi Rolls-Royce-auto.

Selostajina Gorilla Monsoon ja Jesse Ventura. Backstage-haastattelijana ”Mean” Gene Okerlund ja turnauksen juontajina Lord Alfred Hayes ja Vince McMahon. Tapahtumapaikkana Rosemont Horizon -areena Illinois’n osavaltion Rosemontin kaupungissa, Chicagon vieressä.

First Round Tournament Match

Adrian Adonis vs. Corporal Kirchner

Tästä alkoi siis koko PPV:n ajan kestävä turnaus, jonka avauskierroksella oli mukana 16 painijaa. Minun kaltaiselleni – lähinnä WrestleManiat 1980-luvun WWF:stä nähneelle – painifanille Adrian Adoniksesta tulee mieleen aina vain ”Adorable” Adrian Adonis -vaihe, jolloin hän pukeutui muun muassa hyvin naisellisesti ja herätti faneissa kummastusta eräänlaisella friikkihahmolla. Tuo osa oli kuitenkin vain hyvin pieni pätkä Adoniksen uraa, joka päättyi traagisesti vuonna 1988 auto-onnettomuudessa. 1970-luvun puolivälissä uransa aloittanut Adonis oli nimittäin aikakautensa parhaimpia brawlereita, joka vuosien ajan pukeutui nahkatakkiin ja veti badass biker -tyylistä heel-roolia. WWF:ään Adonis saapui 1980-luvun alussa, ja hän paini joukkueena muun muassa Jesse Venturan ja Dick Murdochin kanssa. Jälkimmäisen kanssa Adonis myös voitti WWF:n joukkuemestaruuden. Vuonna 1985 Adonis kuitenkin suuntasi yksilöuralle, ja aluksi hän jatkoi vielä tällä bad ass heel -gimmickillään. Adoniksen vastustaja oli Corporal Kirchner, joka oli oikea Yhdysvaltain armeijan entinen sotilas. Kirchner oli Hulk Hoganin rohkaisemana siirtynyt painiuralle 1980-luvun alussa. WWF:ssä hän debytoi vuonna 1985 ja alkoi saada heti suurta nostetta, kun Vince sai kuulla Kirchnerin sotilastaustasta. Vince rakasti patrioottisia hahmoja, vaikka Kirchnerin painitaidot olivatkin käytännössä olemattomat.

Turhapa näistä parin minuutin mittaisista otteluista on lähteä kamalasti tarinoimaan, varsinkaan tällaisessa tapauksessa, kun ottelussa itsessään ei ole oikeastaan mitään kiinnostavaa. Corporal Kirchner oli painitaidoiltaan koko uransa ajan todella heikko, eikä Adrian Adonis pysty repimään hänestä irti parissa minuutissa mitään kovin kummoista. Ei varsinkaan, kun Kirchner oli buukattu hallitsemaan ottelusta lähes 80 prosenttia, jonka hän käytti lähinnä käsilukoilla ja vastaavalla. Adonis kyllä hoiti oman osuutensa ylimielisenä pahiksena oikein hyvin, ja ottelun lopetuksessa nähty DDT (ennen kuin Jake ”The Snake” Roberts oli edes tehnyt DDT:stä kuuluisan) oli todella tyylikäs. Adonikselle ja lopetukselle pisteet siis kotiin. Muuten aika huono ottelu, mutta sen verran kompakti, ettei kuitenkaan erityinen katastrofi.

* 

First Round Tournament Match

The Dynamite Kid vs. Nikolai Volkoff

Tässä toisensa kohtasi kaksi joukkuepainijaa. The Iron Sheikin joukkuepari Nikolai Volkoff onkin jo tuttu WrestleManiasta, jossa miehet voittivat joukkuemestaruuden mutta hävisivät sen hieman myöhemmin. Sen sijaan The Dynamite Kid teki tässä PPV-debyyttinsä. 1970-luvun puolivälissä debytoinut Dynamite Kid oli siis brittiläinen painija, joka oli siirtynyt Kanadaan 1970-luvun loppupuolella Bruce Hartin kehotuksesta. Kid paini tovin Hartin Stampede Wrestlingissä, mutta matkasi sitten Japaniin, jossa paini vuosien ajan. Lopulta vuonna 1984 Kid palasi Pohjois-Amerikkaan ja siirtyi tällä kertaa suoraan WWF:ään, johon samoihin aikoihin oli siirtynyt myös muun muassa Bruce Hartin veli Bret. Kid ei kuitenkaan alkanut painia joukkueena Hart-veljesten kanssa, vaan myös samoihin aikoihin WWF:ään saapuneen serkkunsa Davey Boy Smithin kanssa. Tämä kaksikko muodosti nopeasti legendaariseksi kehittyneen British Bulldogs -joukkueen, josta kuulemme vielä.

Hassua. Tämä ottelu oli puolet lyhyempi kuin WrestleManiassa nähty King Kong Bundy vs. S.D. Jones, mutta nyt ketään ei kiinnostanut hypettää ottelun lyhyyttä tai ennätyksellisyyttä. Gorilla Monsoon mainitsi lyhyesti ottelun jälkeen, että ottelu ”saattoi tehdä ennätyksen”. Jotenkin aivan älytöntä, ettei WWE edes viitsi teeskennellä tasapuolista tällaisissa asioissa, joilla ei ole mitään tekemistä kayfaben kanssa, vaan on kyse ihan universaalista mittayksiköstä, ajasta. No, ehkä kiinnitän vähän turhan paljon huomiota tähän asiaan. Ottelun lopettanut – ja ottelun ainut – liike oli niin näyttävä, että ihan yksin siitä pitää antaa tälle puolikas tähti.

½

First Round Tournament Match

Ivan Putski vs. Randy Savage

Tässä toisensa kohtasivat kaksi aivan päinvastaisissa uransa vaiheissa olevaa painijaa. Legendaarisen painijan Angelo Poffon poika Randy ”Macho Man” Savage oli kyllä aloitellut painiuraansa jo 1970-luvun alkupuolella baseball-uransa ohella. Vähitellen baseball kuitenkin jäi, ja Savagesta tuli täysipäiväinen painija, joka aloitti uraansa kotiseudullaan Mid-South-alueella. Savage paini muun muassa isänsä ja veljensä kanssa, ja 1980-luvulla hän aloitti brutaalin feudin Tennesseen alueen legendan Jerry Lawlerin kanssa. Lopulta vuonna 1985 Savage päätti jättää Tennesseen taakseen ja loikata maan suurimpaan promootioon, WWF:ään.

Savage teki WWF-debyyttinsä syksyllä 1985 kovan mainostuksen saattelemana, ja hän toi mukanaan kuvioihin myös vaimonsa Elizabethin, josta tuli Savagen manageri. Heti debyytissään Savage aloitti roolinsa sekopäisenä egomaanikkona, joka kohteli omaa puolisoaan todella huonosti. Savagesta tulikin nopeasti yksi firman vihatuimmista hahmoista. Vastaansa Savage sai Ivan Putskin, joka oli Puolasta kotoisin oleva painija, joka oli aloittanut uransa 1960-luvun lopulla ja saapunut (W)WWF:ään 1970-luvun puolivälissä. Vuosien aikana Putski oli feudannut muun muassa Stan Hansenin ja Bruiser Brodyn kanssa sekä otellut joukkueena Tito Santanan kanssa. Nyt hänen uransa alkoi kuitenkin olla jo ehtoopuolella.

Kahden edellisen ottelun tavoin tässäkään ei ylletty mihinkään hämmästyttäviin suurtekoihin, koska ottelun kesto jäi taas siihen kolmen minuutin pintaan. Ivan Putski oli oikeastaan kaikella tavoin varsin yhdentekevä painija eikä ainakaan tämän ottelun perusteella oikeastaan kovin hyvä yhtään missään. Onneksi Putskilla oli sitten vastassa huikeassa kunnossa oleva ja karismaa käsittämättömän paljon huokuva nuori Randy Savage, joka pääsi tässä ottelussa väläyttämään vain pari pienen pientä palasta osaamisestaan mutta joka pelasti ottelun täydelliseltä surkeudelta jo noilla pienillä teoillaan. Savage oli näinä huippuvuosinaan niin mahtavaa katsottavaa, ettei voi kuin ihailla. Ottelu oli silti toki puhtaasti huono.

*

First Round Tournament Match

Ricky Steamboat vs. Davey Boy Smith

Ricky ”The Dragon” Steamboat on tuttu jo aikaisemmista arvosteluista, ja myös Davey Boy Smithin nimi tuli mainittua tuossa The Dynamite Kidin ottelun taustatarinassa. Smith oli siis Dynamite Kidin neljä vuotta nuorempi serkku, joka oli aloittanut painiuransa kotimaassaan Englannissa 1970-luvun lopulla. Stu Hartin poika Bruce Hart skouttasi Smithin (samoin kuin Kidin) nopeasti Kanadaan Stampede Wrestlingiin, jossa Smith alkoi treenata Stu Hartin alaisuudessa ja painia Hartin promootiossa. Dynamite Kidin tavoin Smith ystävystyi Hart-perheen kanssa ja löysi myös sieltä vaimonsa: Stu Hartin tytär Diana Hart ja Davey Boy Smith menivät naimisiin vuonna 1984. Dynamite Kidin, Bret Hartin ja monien muiden tavoin Davey Boy siirtyi WWF:ään vuosien 1984–1985 taitteessa. WWF:ssä Smith muodosti Dynamite Kidin kanssa The British Bulldogs -joukkueen.

Voi perkele, WWF, mitä menit tekemään! Käsissä oli sellainen ottelupari, että meinaan tulla housuihini pelkästä ajatuksesta. Ricky Steamboat ja Davey Boy Smith vuonna 1985. Molemmat aivan huippukunnossa. Molemmilla mahdollisuudet aivan mihin tahansa. Pistetään heidät toisiaan vastaan, ja vaikka aikarajoitus on vain 10 minuuttia, odotettavissa on, että siinäkin ajassa he pystyvät intensiivisellä painillaan räjäyttämään halutessaan koko areenan. Mutta sitten. Sitten tulee buukkaus. WWF:ää ja Vinceä ei ilmeisesti tällainen mahdollisuus kiinnosta. Yleisöä nimittäin kiusataan tarjoamalla parin minuutin ajan hemmetin vauhdikasta, viihdyttävää ja monipuolista painia, joka on juuri sitä, mitä näiltä kahdelta sopii toivoa. Sitten ottelu loppuu kuitenkin täysin varoittamatta ja täysin käsittämättömästi kuin seinään. Aivan yhtäkkiä. Aivan liian aikaisin. Lopputulos on se, että suuhun jää paska maku ja ottelusta varsin huono fiilis, vaikka nämä nähdyt pari minuuttia olivatkin oikein hyvää menoa. Helkkari mikä pettymys.

* ½

First Round Tournament Match

The Iron Sheik vs. Junkyard Dog

Sitten vastakkain oli kaksi jo WrestleManiasta tuttua painijaa. The Iron Sheik oli tosiaan hävinnyt pari kuukautta sitten joukkuemestaruutensa ja haki nyt joukkueparinsa Nikolai Volkoffin kanssa uutta suuntaa. Kotikylän poika Junkyard Dog oli puolestaan kovassa nosteessa ja oli varmaan yksi illan suosituimmista painijoista.

Tämä oli tähän mennessä nähdyistä otteluista ehdottomasti eniten kokonainen painiottelu eikä vain parin minuutin epämääräinen rypistys. Eipä silti – ei tätäkään voi liiaksi mennä kehumaan, koska pituutta ei ollut edelleenkään kuin vajaat neljä minuuttia ja koska painillinen anti ei varsinaisesti räjäyttänyt tajuntaa. Tämä oli silti ehdottomasti ehjin kokonaisuus alusta loppuun. Muutenkin Iron Sheikin hallintaa on aina ilo katsoa, ja sitä oli ottelussa ilahduttavan paljon. Ottelun lopetus tai oikeastaan loppukäänteet olivat jopa hieman yllättäviä. Harmi vain tosiaan, että itse painiotteissa ei ole sitten mitään erityistä kehuttavaa – varsinkaan kun äskeisessä ottelussa taso oli aivan jotain ihan muuta. Niinpä lopulta arvosana jää tässäkin heikoksi, koska aikaa ja laatua olisi tarvittu huomattavasti enemmän parempiin arvosanoihin.

* ½

First Round Tournament Match

Moondog Spot vs. Terry Funk

Tässä toisensa kohtasi kaksi niin sanotusti ”epäortodoksista” painijaa. Moondog Spot kuului siis WWF:ssä 1980-luvun alusta lähtien vaikuttaneeseen kummajaisten The Moondogs -porukkaan. Moondogit olivat brutaaleja villimiehiä, jotka eivät perinteisesti säädöksistä piitanneet. Spot oli yhdessä Moondog Rexin kanssa pitänyt myös WWF:n joukkuemestaruutta 1980-luvun alkupuolella, mutta viime vuosien aikana he olivat jumahtaneet alakorttiin. Sen sijaan Moondog Spotin vastustaja oli jo tässä vaiheessa legenda. Kyseessä oli tietenkin 1960-luvun puolivälissä debytoinut Teksasin alueen oma ikoni Terry Funk (tämän tapahtuman aikaan hän oli 41-vuotias). Ensimmäiset 20 vuotta urallaan Funk oli siis pyörinyt pitkälti Teksasissa ja aloittanut uransa isänsä Dory Funk Sr:n promootiossa. Vähitellen Funkista oli tullut alueen ykkösnimi, ja vuonna 1975 hän voitti jopa NWA World Heavyweight -mestaruuden ja piti sitä hallussaan puolitoista vuotta. Sen jälkeen Funk oli keskittynyt ottelemaan joukkueena veljensä Dory Funk Jr:n kanssa, ja viime aikoina hän oli kiertänyt myös Japanissa. Viimein vuonna 1985 Funk koki olevansa siinä tilanteessa, että hän voisi suunnata WWF:ään, jossa ei ollut aikaisemmn paininut. Niinpä hän teki sopimuksen Vince McMahonin kanssa, ja nyt oli PPV-debyytin aika. Ennen ottelua nähdyssä promossaan Funk julisti, ettei häntä oikeastaan kiinnosta tämä turnaus, vaan Hulk Hoganin WWF-mestaruus.

Pahapa tästäkään on oikeastaan sanoa mitään, koska tämä oli enemmän segmentti kuin painiottelu. Yhtään varsinaista painiliikettä ei tässä ottelussa nähty, mutta Terry Funk veti ennen matsia (tai ottelun aikana – miten sen nyt laskee) sen verran toimivan promon ja ottelun päättyminen oli buukattu sen verran ovelasti, että annan tälle näillä ansioilla puolikkaan tähden, vaikka ei tämä varsinaisesti painiottelu sen perinteisessä määritelmässä edes ollut.

½

First Round Tournament Match

Tito Santana vs. Magnificent Muraco

Tito Santana oli noussut jälleen WWF Intercontinental Heavyweight -mestariksi, kun hän oli onnistunut voittamaan vyön takaisin Greg ”The Hammer” Valentinelta. Santanan vastustaja oli puolestaan WWF-konkari The Magnificent (Don) Muraco. Havaijilaissyntyinen Muraco oli aloittanut uransa 1970-luvun alussa, ja ensimmäiset 10 vuotta hän oli pyörinyt muun muassa Havaijilla, Floridassa ja Kalifornian promootioissa. Lopulta 1980-luvun alussa Muraco oli siirtynyt WWF:ään, jossa hänestä tulikin ulkonäkönsä ansiosta suosittu nimi välittömästi. Muraco voitti pariin otteeseen ensimmäisten vuosien aikana Intercontinental-mestaruuden ja kävi myös legendaarisen feudin Jimmy ”Superfly” Snukan kanssa. Tuohon feudiin kuuluu klassikkomaineessa oleva häkkiottelu. Loppuvuodesta 1984 Muraco vetäytyi hetkeksi WWF:stä mutta palasi vuonna 1985. Samalla Muraco oli hankkinut uudeksi managerikseen pahamaineisen mutta tietyllä tavalla myös koomisen japanilaismanagerin Mr. Fujin. Fujin ja Muracon muodostamasta kaksikosta tulisi vuosien aikana klassikko. Kesällä 1985 Muraco voitti WWF:n historian ensimmäisen King of the Ring -turnauksen. Nyt hän haki toista turnausvoittoa.

Tämä oli tähän mennessä nähdyistä otteluista kaikkein lähimpänä kahden tähden koitosta, mutta sitten ottelun lopetus piti taas toteuttaa niin onnettoman kömpelösti (ja vieläpä niin, että puolet ratkaisevasta käänteestä jäi kamerassa kokonaan näkymättä), joten fiiliksestä osa meni pilalle ja ottelu jäi sille vaisulle tasolle. Harmi, koska Santana ja Muraco saivat rakenneltua jo ihan toimivan kaltaisen koitoksen, jossa merkittävässä roolissa oli tietenkin Santanan loistava liikkuminen ja näyttävät liikkeet. Toisaalta ei Muracokaan ollut mitenkään täysin onneton tapaus. Harmi vain, että aikaa oli aivan liian vähän (kuten kaikissa muissakin otteluissa tähän mennessä) ja että lopetus oli huono.

* ½

First Round Tournament Match

Bob Orton vs. Paul Orndorff

Vielä WrestleManiassa Paul Orndorff oli taistellut Hulk Hogania ja Mr. T:tä vastaan Roddy Piper rinnallaan ja ”Cowboy” Bob Orton managerinaan. Pian WrestleManian jälkeen Orndorffista tuli kuitenkin hyvis, kun Piper syytti Orndorffia heidän WM-tappiostaan ja kävi hänen kimppuunsa. Orton valitsi tässä Piperin puolen, ja yksissä tuumin he yrittivät tehdä selvää Orndorffista. Orndorff puolestaan liittoutui entisen vihollisensa Hulk Hoganin kanssa. Kaikkein eniten Orndorffin käytöksestä raivostui kuitenkin Orndorffin entinen manageri Bobby ”The Brain” Heenan, joka julisti 50 000 dollarin palkkion sille, joka saisi päätettyä Orndorffin uran lopullisesti. Toistaiseksi tuota palkkiota ei ollut saatu jaettua vielä kenellekään. Bob Ortonilla oli muuten tässä ottelussa edelleen kädessään kipsi, jonka hän sai alun perin aidon loukkaantumisen takia mutta jonka käyttöä hän oli jatkanut, vaikka vamma oli parantunut jo ajat sitten.

No niin, nyt oli sitten vuorossa jo oikea ottelu! Ja aihettakin oli, koska kehässä oli kaksi kokenutta kettua. Toki sen enempää Orton kuin Orndorffkaan eivät vielä tässä vaiheessa olleet mitenkään eläkeiässä, mutta molemmilla oli silti jo vuosien mittainen kokemus ja samalla myös näkemys siitä, miten tällaiset ottelut hoidetaan. Yleisö kävi myös todella kuumana tämän ottelun aikana: koko katsomo oli 100-prosenttisesti Orndorffin puolella, vaikka vielä reilut puoli vuotta sitten kaikki olivat inhonneet ”Mr. Wonderfulia”. Näin ne ajat muuttuvat. Ennen kaikkea ilahduttavaa tässä ottelussa oli kuitenkin se, että tälle oli oikeasti annettu aikaa, jonka puute on ollut ratkaiseva syy kaikkien tähän asti nähtyjen otteluiden vaisuuteen (jos se ei vielä käynyt selväksi). Lähes seitsemän minuuttia on jo kunnioitettava aika tässä turnauksessa, ja siinä ajassa nämä kaksi ylsivät oikein kelpoon suoritukseen. Toki lopetus oli vähän mitä oli, mutta yhtä kaikki kokonaisuutena tämä oli ihan hyvä ottelu. Se on jo jotain.

* * ½

Quarter Final Tournament Match

Adrian Adonis vs. The Dynamite Kid

Kun päästiin puolivälieräkierrokselle, otteluiden pituudet kasvoivat ja osaavat painijat pääsivät näyttämään taitojaan. Tässä vastakkain oli yksi koko WWF:n tämän ajan rosterin monipuolisimmista ja taitavimmista painijoista (Dynamite Kid) sekä minun kaltaisten satunnaiseen 1980-luvun WWF:n tarjontaan tutustuneiden katsojien keskuudessa rankasti aliarvostettu taidokas brawler (Adrian Adonis). Yhdessä Adonis ja Dynamite Kid saivatkin aikaan varsin mallikkaan ottelun, jonka suurin heikkous oli – mikäpäs muu kuin – aika. Pidemmällä kestolla Kid ja Adonis olisivat voineet hyvin pyöräyttää vähintään hyvän ottelun, ellei vieläkin paremman. Nyt jäätiin ”ihan hyvän” tasolle, mikä on silti jo selvä parannus suurimpaan osaan ensimmäisen kierroksen otteluista verrattuna.

* * ½

Quarter Final Tournament Match

Ricky Steamboat vs. Randy Savage

Voi, mitä hukattua potentiaalia. Ei voi muuta sanoa. Näiden miesten WrestleMania III -ottelu on 1980-luvun klassikko. Tämä taas… No, niin kiva ottelu kuin neljän minuutin kamppailu voi olla. Kyllä tästäkin näki, että miesten kemiat pelaavat upeasti yhteen. Savage oli jo heti WWF-uransa alussa yksi koko lafkan karismaattisimmista tapauksista, ja Steamboat puolestaan heittämällä yksi koko rosterin taitavimmista painijoista. Kun nämä kaksi sitten yhdistetään, ei lopputulos voi olla mitään muuta kuin niin hyvä kuin mahdollista. Harmi vain, että tässä tapauksessa ”niin hyvä kuin mahdollista” ei tarkoita kahta tähteä enempää, koska aika loppui niin karusti ja niin ikävästi kesken. Lopetus oli sentään ihan näppärä, mutta ei se silti harmitusta poista.

* * 

Quarter Final Tournament Match

Moondog Spot vs. Junkyard Dog

Tämä oli taas tyylipuhdas ylijuoksu, mutta tällä kertaa se oli höystetty niin idioottimaisella lopetuksella, että tästä on turha yrittää keksiä mitään hyvää sanottavaa. Ottelu nimittäin päättyi siihen, kun ratkaisevan liikkeen jälkeen toinen painijoista selätti toisen, mutta kehässä ei ollutkaan tuomaria ollenkaan. Oikeastaan tuomaria ei ollut näkynyt kehässä missään vaiheessa, joten on vaikea ymmärtää, miten ottelu oli muka edes pystynyt alkamaan. No, tuomarin puuttuminen ei haitannut selättävää painijaa, vaan hän päätti itse laskea selätyksen kolmeen – ja jotenkin aivan älyttömästi tämä selätys hyväksyttiin viralliseksi ratkaisuksi, sillä sen jälkeen kehäkello soi ja voittaja julistettiin. Tässäpä siis ratkaisu kaikkiin niihin tilanteisiin, joissa tuomari makaa taju kankaalla ja toinen yrittää selättää toisen. Sen kuin laskee itse selätyksen, kyllä se kelpaa! Mitään selitystä tuomarin puuttumiselle (tuomaria ei tosiaan ilmestynyt kehään missään vaiheessa) ja koko tälle idioottimaisuudelle ei tarjottu.

DUD

Quarter Final Tournament Match

Paul Orndorff vs. Tito Santana

Vaikka ottelun lopetus oli vähän laiska, tässä tapauksessa se oikeastaan toimi ihan hyvin eikä jäänyt pahemmin harmittamaan. Muutenkin ottelu oli hyvin rakennettu kokonaisuus ja varmaan melkeinpä illan ensimmäinen ottelu, joka ei mielestäni tarvinnut yhtään lisää aikaa. Vähän toki harmittaa, että Santana vs. Orndorff ja Dynamite Kid vs. Adonis saivat selvästi enemmän aikaa kuin Steamboat vs. Savage. Ei sillä, että kummassakaan noista kahdesta muusta ottelusta olisi mitään vikaa, mutta kyllähän Steamboat vs. Savage oli nimenomaan se todellinen potentiaalinen klassikko. Jostain syystä siihen ei kuitenkaan vielä haluttu pistää paukkuja. No, tässä ottelussa Santana ja Orndorff tarjosivat suorastaan esimerkillisen tapauksen tekniikkapainista. Orndorff työsti Santanan jalkaa upeasti, ja Santana myi vammojaan likipitäen täydellisesti. Simppeliä mutta todella kaunista katsottavaa. Kokonaisuutena tämä ei silti nouse hyvän puolelle, koska vähän jotain erikoisempaa olisin vielä sitä varten kaivannut.

* * ½

WWF World Heavyweight Championship

Hulk Hogan (c) vs. Roddy Piper

No niin, sitten päästiin illan ainoaan turnauksen ulkopuoliseen otteluun, ja tässäpä olikin aikamoinen tapaus kyseessä. Hulk Hoganin ja ”Rowdy” Roddy Piperin feudi oli ollut koko vuoden 1985 pääkuvio, vaikka miehet olivatkin kohdanneet varsin harvoin yksi yhtä vastaan. Helmikuussa WrestleManian alla nähtiin yksi moinen kohtaaminen, mutta tuo ottelu päättyi diskaukseen. WrestleManiassa puolestaan nähtiin legendaarinen Mr. T & Hogan vs. Piper & Orndorff -ottelu, jossa Hogan selätti Orndorffin. Sen jälkeen Hoganin ja Piperin feudi oli jatkunut tasaisen väkivaltaisesti, vaikka välissä Hogan oli kohdannut muitakin vastustajia. Lopullinen paremmuus tässä feudissa oli edelleen ratkaisematta: Piper ei ollut onnistunut viemään mestaruutta Hoganilta eikä Hogan ollut päihittänyt Piperia puhtaasti. Huhupuheet itse asiassa kertovat, ettei Piper suostunut häviämään tähän aikaan puhtaasti, minkä takia Hoganin ja Piperin kuvio oli ollut vähän sekava. Nyt oli kuitenkin uuden yksilökohtaamisen ja illan ainoan mestaruusottelun aika.

No voi höh. Se on oikeastaan kaikki, mitä minulla on sanottavana tästä ottelusta. Potentiaalia Hoganin ja Piperin vihdoin ja viimein nähtävässä mestaruusottelussa olisi ollut vaikkapa sinne legendaariseen kuuhun saakka. Hoganilla oli tässä 1980-luvun puolivälissä oikeasti aika vähissä sellaiset vastustajat, joiden kanssa saisi aikaan painillisesti mitään kummoista koitosta, vaikka niiden tunnelma olikin kohdillaan. Piper oli tässä suhteessa ilahduttava poikkeus, jolla olisi ollut oikeasti mahdollisuuksia repiä Hulkista irti ehkä jopa klassikko-ottelu. Jos vain siihen siis olisi annettu mahdollisuus. Semmoiseen ”hölmöilyyn” WWF ei kuitenkaan halunnut lähteä, vaan tässä kummajaistapahtuman vaihtoehtoisessa pääottelussa Hogan ja Piper sitten rykäisivät alle 10-minuuttisen koitoksen, joka päättyi täysin kesken kaiken. Se, jos mikä, on harmi. Tämmöisenään tämä oli ihan kiva tappelu, jossa oli erinomainen tunnelma, mutta mitään sen enempää ei tässä ajassa ja tällä huonolla lopetuksella yksinkertaisesti ehditty saavuttaa.

* * ½

Semi Final Tournament Match

The Dynamite Kid vs. Randy Savage

Sitten oli vuorossa illan ainut välieräottelu. Toista välieräottelua ei käytäisi, koska yksi puolivälieräotteluista oli päättynyt tuplauloslaskuun ja näin ollen yksi painijoista pääsi suoraan finaaliin. Dynamite Kid ja Randy Savage puolestaan joutuivat taistelemaan vielä toisiaan vastaan selvittääkseen, kumpi pääsisi finaaliin.

”Höh” pitää sanoa tästäkin, kuten niin monista muista illan otteluista. Randy Savage vs. Dynamite Kid kuuluu jälleen niihin sellaisten unelmamatsien kategoriaan, että on suoranainen häpeä katsoa, kuinka kaksikko pistetään väkisin ottelemaan viisiminuuttinen rypistys. On sanomattakin selvää, että tällä(kin) ottelulla olisi voinut olla mahdollisuuksia jopa huippuottelun tasolle, jos Savage ja Kid olisivat saaneet painia 15 minuuttia. Se on kuitenkin ihan turhaa haihattelua, sillä onhan paljon oleellisempaa, että PPV:ssä ehditään arpoa Rolls-Royce. Voi huoh. No, Kid ja Savage tekivät sen, mitä tehtävissä oli. Lopussa nähty superplex oli selvästi tähän aikaan todella poikkeuksellinen liike, mutta Kid ja Savage hoitivat sen mestarillisesti. Myös lopetus oli varsin ovela. Niinpä tämä nousee lyhyydestään huolimatta juuri ja juuri ihan hyväksi.

* * ½

Tournament Finals Match

Junkyard Dog vs. Randy Savage

Sitten oli vuorossa illan finaali ja tapahtuman pisin ottelu. Tosin tämäkään ei ylittänyt edes maagista 10 minuutin rajaa, mikä kertonee kaiken tarpeellisen tämän PPV:n otteluiden kestoista. On myös hieman surullista, että tapahtuman pisimmässä ottelussa oli mukana sitten Junkyard Dog, joka oli yksi koko turnauksen heikoimmista ja turhimmista painijoista. Tässä matsissa myös aivan liian pitkä osa meni ensin Savagen pakoiluun ja sitten siihen, että Savage teloi Dogia kehän ulkopuolella. Toisaalta vastapainoksi nähtiin kieltämättä pari näyttävää top-rope double axe handlea Savagelta kehästä ulos. Lisäksi Junkyard Dog paiskasi Savagen pirun hienolla yliheitolla kehästä ulos. Eli oli tässä ihan omat hyvät hetkensä, ja Savagen loistava roolisuoritus pelasti myös jonkin verran. Ei silti nouse keskinkertaista paremmaksi.

* *

---

Kokonaisarvio Wrestling Classicista: Jos WrestleMania paikkasi heikot ottelunsa huikealla tunnelmalla, tässä ei ollut ollenkaan sitä samaa suuren tapahtuman fiilistä. Tämä oli vain WWF:n perusturnaustapahtuma ilman oikeastaan mitään pointtia. Asiaa ei auttanut se, että päämestaruusottelukin oli aikamoinen pettymys. Yhtään hyvää ottelua ei koko tapahtumassa nähty. Tapahtuman ainut edes etäisesti kiinnostava puoli oli retroarvo. Ei tässä auta muuta kuin todeta tapahtuma Surkeaksi.

Wikipedia: The Wrestling Classic

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 3.10.2016.