FCFReportaasit

Wrestling Show Live!: Kaunis petos

Kuvat: Tomi Karppinen

Helsinki 21.5.2016. Tunnelma Nightclub Pressan kellarissa on tietyllä tavalla pelottava: katselen ympärilleni ja näen vain kourallisen ihmisiä. Vielä tammikuussa se sama kellari oli painifaneja pullollaan, mutta nyt joukosta puuttuu iso ja piinaava prosentti. Eniten se harmittaa siksi, että luvassa on kukaties kaikkien aikojen parhaimman suomalaisen showpainijan, Valentinen, jäähyväisottelu FCF Wrestlingin jäsenenä. ”Tällaisenko yleisön edessä Vallu joutuu viimeisen ottelunsa painimaan?” ajattelen peläten samalla sitä, ettei näin pieni yleisö kykene millään konstilla luomaan yhtä tulista tunnelmaa kuin maaliskuun Talvisodassa.

Syy yleisön katoon on toki täysin ymmärrettävä. Tapahtuma nimittäin osuu ikävästi päällekkäin Suomen jääkiekkomaajoukkueen välieräottelun kanssa – eikä vastassa ole mikä tahansa maa, vaan vanha vihollinen Venäjä, ja ottelu pelataan kaiken lisäksi Venäjän sydämessä, Moskovassa! Täytyy myöntää, että minäkin jouduin miettimään, valitsenko jääkiekon vai painin, mutta lopulta päädyin painiin. Toivon, että ratkaisuni on oikea, ja tilaan kupin kahvia tiskiltä.

Unohdan kuitenkin jääkiekon heti, kun FCF:n tunnusmusiikki alkaa soida ja kehäkuuluttaja Koopra kävelee kehään. ”Lätkän näkee nauhalta, mutta tämän voi kokea vain omin silmin”, ajattelen Koopran kuuluttaessa norjalaista Espen Olsenia sisään. Yleisö – varsin vieraanvarainen sellainen –antaa iloisesti hymyilevälle Olsenille aplodit, ja muuan äänekäs katsoja jopa heiluttaa suurta Norjan lippua käsissään, mutta itse seison käsivarret ristissä kuin mikäkin kuiva kriitikko. Tahdon, että norjalainen ansaitsee arvostukseni, ja sen tilaisuuden hänelle tarjoaa takuuvarma kehäkettu Ricky Vendetta.

Ottelun tarina paljastuu jo ennen kuin kehäkello soi, kun velmuileva Olsen käy tökkäämässä yleisölle räyhäävää Vendettaa ahteriin ja vieläpä räkättää päälle. Norjalainen on siis huumorimiehiä ja tietää selvästi, että Vendettan kaltaisen heikkohermon saa helposti vihaiseksi – ja että vihainen painija voi sortua ottelemaan ajattelemattomasti. Alatyylinen temppu tekee tehtävänsä, ja hetken Vendetta on alakynnessä, mutta pitää muistaa, että provosointi on useimmiten kaksiteräinen miekka. Se näet paitsi sekoittaa Vendettan pakkaa myös tekee hänestä entistä aggressiivisemman painijan, ja se, hyvät lukijat, on pahaenteinen seikka siksi, että Ricky Vendetta on jo valmiiksi varsin aggressiivinen painija.

 

fcf_wsl21052016_reportaasi_vendetta_olsen

 

Pian ottelun ohjat ovatkin nimenomaan Vendettan käsissä, ja norjalaisen Olsenin vääjäämätön ja traaginen kohtalo vaikuttaa vain ajan kysymykseltä; tuntuu siltä, että ahteri-isku oli kuin olikin eräänlainen kuolemansuudelma. Yhtäkkiä Vendetta saa kuitenkin yllättävän vastustajan, nimittäin yleisön, joka ottaa jälleen kerran aseekseen häntä raivostuttavan huudon ja alkaa toistaa sitä äänekkäästi: ”Puu-deli! Puu-deli! Puu-deli!”

Kuuluu pläts, ja huudoista hermostunut Vendetta on yhtäkkiä matossa. Olsen – jota yleisö kannustaa nyt vahvoin ”Nor-ge! Nor-ge! Nor-ge!” -huudoin – on noussut otteluun mukaan ja hakee ratkaisua, mutta miehen kananlento kokee loppunsa nopeasti: Vendetta iskee komean lopetusliikkeensä, sitoo jalan ja saa laskun kolmeen. Menestystä ja voittoja janoava Vendetta ryhtyy sitten soittamaan suutaan häntä vastustaneelle yleisölle, emmekä voi sille mitään.

Jälleen kerran varsin hyvä ja nimenomaan takuuvarma suoritus Vendettalta, joka on painillisesti aivan Suomen kärkikastia. Mies tarvitsisi kuitenkin hieman värikkäämmän hahmon, sillä vaikka ”Puudelin” provosoiminen on kyllä hauskaa (ja hänen määränpäänsä eli mestaruusvoitto tiedossa hyvin), niin hahmona Vendetta on vielä turhan mustavalkoinen. Espen Olsen puolestaan jätti päinvastaisen vaikutuksen: painijana mies ei vaikuttanut poikkeuksellisen taitavalta tapaukselta, mutta esiintyjänä Olsen oli erittäin karismaattinen ja hauska. Näkisin oikein mielelläni Olsenin ottelemassa esimerkiksi Teuvoa vastaan Norjan ja Suomen välisessä maaottelussa.

Otan kännykkäni esiin ja avaan selaimen. Peli on juuri alkanut. Tilanne on yhä 0–0.

Sitten sullon puhelimeni takaisin taskuun alta aikayksikön. Kaiuttimista alkaa nimittäin soida Kari Tapion klassikko ”Olen suomalainen”, mikä tarkoittaa vain ja ainoastaan yhtä asiaa: maailman ainoan – tai ainakin tunnetuimman – perussuomalaisen painijan, TEUVON, sisääntuloa! Eikä Teuvo tule yksin, vaan läsnä on myös Murskaaja Mieto, tuo iso ja hiljainen hirviö, joka rääkkää itseään kuntosalilla illasta toiseen ja on jostain kumman syystä löytänyt jonkinlaisen yhteisen sävelen äärimmäisen sinivalkoisen ystävänsä kanssa. Teuvon sisääntulo on joka ikinen kerta yhtä hauska spektaakkeli, jonka kruunaa tällä kerralla se, kuinka hän sylkee WWE-tähti Triple H:n lailla olutta suustaan kehän reunalla seistessään. Yritän innostaa ”karaokehullua kansaa” laulamaan lyriikkaa Kari Tapion tahdissa, mutta harmikseni kuoromme koostuu vain muutamasta laulajasta, eikä idea ota tarttuakseen – eikä Teuvo edes saa antaa vähemmistöille kyytiä, vaikka huudamme yhteen ääneen vesiselvää vaatimusta: ”Teuvolle mikki! Teuvolle mikki!”

 

fcf_wsl21052016_reportaasi_adder_love_teuvo_mieto

 

Seuraavaksi kehään saapuvat Jessica Love ja Stark Adder, joiden muodostama joukkue tuntuu jollain oudolla tavalla juuri oikealta ratkaisulta. Pian Pressan väki jo toistaa Talvisodasta tuttua huutoa, joka on tietynlainen hämmentävä hatunnosto WWE:n The New Day -ryhmälle: ”Stark… Ad-der! Stark… Ad-der! Stark… Ad-der!”

Kirjoitin ennakossani, että lienee hienoa nähdä, kuinka Mieto ja Teuvo pärjäävät Adderia vastaan kehässä. Emme kuitenkaan saa erityisen syvällistä katsausta tästä kiehtovasta asetelmasta, sillä matsi päättyy jo neljän minuutin jälkeen tuttuun ja turvalliseen tulokseen, joka on kuin aikamatka joka ikiseen Teuvon ja Jessican väliseen taisteluun: siihen, että Jessica selättää Teuvon. Lopetus (Swanton Bomb) on kyllä komea, mutta tässä vaiheessa olisi ollut todella mielenkiintoista nähdä Murskaajan ja Teuvon yllätysvoitto. WWE:n viitoittama ”New Era” ei kuitenkaan nosta tällä kertaa päätään Pressassa, vaan ottelu päättyy narratiivin mukaan iloisissa merkeissä…

…kunnes kehän reunalle nousee ”The Rebel” StarBuck mikrofoni kourassaan! Suomipainin konservatiivinen pioneeri silmäilee edessään seisovaa transsukupuolista painijaa intensiivisesti silmiin ja pudottaa sitten melkoisen pommin. Se on nimittäin StarBuckin mukaan ”luojan suoma oikeus”, että hän pääsee hakkaamaan Jessicaa kesäkuun tapahtumassa, joka järjestetään 17.6. eli samana päivänä kuin hänestä ja Jessicasta kertova dokumenttielokuva Spandex Sapiens saa ensi-iltansa Finnkinolla. Aina yhtä iloinen sateenkaariprinsessa ei ole haasteesta moksiskaan, vaikka StarBuck uhoaa vihaisesti ja revittelee ääntään melkein kuin ”Y2J” Chris Jericho konsanaan. Yleisö, joka tavallisesti kunnioittaa kotimaisen painin isää, äityy nyt kielteiseen huutoon: ”Star… Buck sucks! Star… Buck sucks! Star… Buck sucks!”

Mainio käänne, sillä StarBuck on mielestäni aivan mahtava tällaisessa roolissa, jossa hän nousee yleisön vihamieheksi. Mielelläni näkisin ”The Rebelin” tällä hahmolla jopa Suomen-mestarina, enkä suinkaan panisi pahakseni, jos hänen oppipoikanaan tunnettu Joey Impact esiintyisi niin ikään konservatiivisena hahmona hänen rinnallaan. Lyhyt mutta todella ytimekäs välikohtaus nostatti odotukseni StarBuckin ja Jessican revanssia kohtaan korkeuksiin.

 

fcf_wsl_21052016_reportaasi_starbuck

 

Otan taas kännykkäni esiin. Venäjä on siirtynyt johtoon. ”Taitaa olla hyvä peli”, pohdin, mutta ratkaisuni tuntuu kuitenkin oikealta – ainakin toistaiseksi…

Hetken kestänyt hiljaisuus katkeaa kuin giljotiiniin, kun kaiuttimista kajahtaa musiikki, jota voi kuvailla vain uhkaavaksi. Kyseessä on synkkämielisen Pyöveli Petrovin tunnuskappale, joka maalaa varsin raadollisen ja lohduttoman maiseman yökerhon uumeniin. Petrovin vastustajan, Jake Luupään, musiikki on sen sijaan aivan erilainen: nopea ja voimakas punk-biisi, joka jo omatoimisesti paljastaa todella paljon siitä, minkälaisia veikkoja ne Luupäät oikein ovat. Jaken mukana kehään saapuu siis hänen veljensä Vili Luupää, jonka kanssa Jake ajautui riitoihin maaliskuun Talvisodassa. Nyt kaksikko on kuitenkin samalla aaltopituudella – tai ainakin näyttää siltä.

”Sä et mahda mulle mitään!” jyrisee Petrov, joka rääkkää Jakea vailla armoa. Tarina on siis mukaelma Daavidin ja Goljatin klassisesta taistelusta: isokokoinen Petrov dominoi matsia Jaken etsiessä alinomaa jonkinlaista keinoa, jolla horjuttaisi hirviön ylivoimaa. Sellainen keino on kuitenkin visusti kiven alla, ja matsi pysyy vahvasti Petrovin hallinnassa. Yleisö on silloin vajoamassa eräänlaiseen transsiin, mutta kokenut ja karismaattinen Vili noteeraa tilanteen terävästi ja saa taas katsojat eloon paukuttamalla mattoa vimmatusti. Vilin kannustus voimaannuttaa yleisön lisäksi Jakea, joka saa Petrovista pienoisen yliotteen ja jopa kaataa venäläiskarpaasin kanveesiin! Ottelua tuomaroiva Teemu ei kuitenkaan ole laskemassa Jaken selätystä, sillä kehän laidalle kiivennyt Vili on vienyt hänen huomionsa. Edes yleisön syyttävä mantra ”Tuo… ma-ri! Tuo… ma-ri!” ei käännä Teemun päätä, ja niinpä Jaken täytyy katkaista itse oma selätyksensä ja käydä takomassa järkeä tuomarin – ja veljensä Vilin – päähän. Se kostautuu, kun suivaantunut Petrov nousee takaisin jaloilleen ja junttaa Jaken mattoon. 1… 2… 3.

Showpaini on laji, joka nojaa vahvasti kliseisiin. Toisinaan se tylsistyttää, toisinaan tuntuu oikealta. Tässä tapauksessa se klisee – joukkueen välirikko – tuntuu nimenomaan oikealta, sillä juuri tällaista draamaa painiltani tahdon. Vili siis valehteli Jakea kannustaessaan kaikille ja vaani hyeenan lailla hetkeä, jona iskeä. Bäng! Avokämmen kolahtaa Jaken naamaan, Vili poistuu ylimielisesti paikalta. Lienee turvallista todeta, että Luupäiden yhteistyö – ja ystävyys – on historiaa.

Jälleen kerran mainio käänne, ja ehkäpä eniten tässä Vilin muutoksessa kiehtoo se, minkälainen olento hänestä vielä oikein kuoriutuu – minkälaista sisääntulomusiikkia hän aikoo käyttää ja niin edelleen. Palan myös halusta kuulla, mikä on se pohjimmainen syy, jonka vuoksi Vili oli valmis puukottamaan veljeään selkään. Toivon, ettei kyseessä ole silkka sekoaminen, vaan että tarina juurtuu pintaa syvemmälle.

 

fcf_wsl21052016_reportaasi_luupaa_petrov

 

Huomaan taas tuijottavani puhelimeni ruutua. Tilanne on tasan. Voin vain kuvitella, kuinka Suomi on räjähtänyt, kun Sebastian Aho on tehnyt maalin…

Yhtä lailla voi tosin kuvitella, mitä räjähtää ja kuinka, kun sekopäinen Tohtori Ioni – painikehien Herbert West – puuhailee laboratoriossaan koeputkineen. Ilta on tarjonnut tähän asti dramaattisia käänteitä, mutta nyt tiedossa on mojova annos tieteellistä huumoria. Ionin kanssa kehään astelee vaarallinen H.C. Andersen, ja yhdessä heidät tunnetaan nimellä The League of Extraordinary Gentlemen – eli suomalaisittain Liiga. Ioni, joka eläytyy hienoon hahmoonsa kertakaikkiaan upeasti, saa jo sisääntullessaan äänekästä kannatusta, ja vaikka on ilo kannustaa Tohtori Ionin kaltaista (kirjaimellista) neronleimausta, tuntuu samalla hieman pahalta jättää H.C. Andersenin veroinen esiintyjä ikään kuin Marty Jannettyn asemaan – varjoon.

Liigan vastustaja, Smooth and Stoned Connection, on dynamiikaltaan sen sijaan varsin neutraali. Jami Aalto on ehkä säväyttävämpi ottelija kehässä, mutta selfie-tikkuaan heiluttavan Make Smoothin vahvuus on karisma, joka suorastaan pursuaa keravalaisesta ulos. Kaksikosta kumpikaan ei siis jää Andersenin tavoin varjoon, vaan päinvastoin ottelijat täydentävät toisiaan ja ovat varsinaisia velikultia keskenään.

Niin, se selfie-tikku… Ioni ja Andersen, nuo hirviöt, rikkovat sen.

En tiedä, oliko Smooth antanut tikulleen nimeä, ja jos ei, niin nimeän sen nyt epävirallisesti Tikuksi. Lepää siis rauhassa, Tikku – olit meille kaikille vähintään yhtä tärkeä kuin Xavier Woodsin pasuuna nimeltään Fransesca tai Dean Ambrosen rakas kasvi, Mitch. Liigan katala teko ei unohdu, saakeli, vaan me vaadimme oikeutta!

Se oikeus myös toteutuu, kun Aalto sitoo Andersenin selätykseen ja nappaa Smooth and Stoned Connectionille voiton. Toisaalta tuntuu siltä, että Liiga veti joka tapauksessa pitemmän korren – vai pitäisikö sanoa tikun? Sydän tässä suorastaan särkyy, kun muistelee, kuinka innoissaan Smooth asteli Tikku kädessään kehään ja kuvasi sisääntulostaan suoraa lähetystä Periscopen maailmaan. Nyt se kaikki on historiaa.

Tikku on rikki.

Varsin viihdyttävä ottelu näiltä joukkueilta, ja Make Smooth on täyttänyt Joey Impactin jättämän aukon niin hyvin, etten enää toivo Aallon ja Impactin joukkueen paluuta – en ainakaan tässä vaiheessa. Myös Liiga toimii oikein hyvin, vaikka Andersen on tosiaan vaarassa jäädä Ionin varjoon. Se ei tosin välttämättä ole yksiselitteisesti huono seikka, sillä siitähän voisi vaikka ammentaa kutkuttavan juonikuvion, jossa Andersen katkeroituisi Ionin suosiosta.

 

fcf_wsl21052016_reportaasi_liiga_aalto_smooth

 

Suomi johtaa 2–1. Ajattelen tunnelmaa, iloa, jännitystä, draamaa, huutoa, kaljaa ja kurkkunsa pohjasta karjuvaa Antero Mertarantaa…

Sitten tehdään historiaa. Kehäkuuluttaja Koopra nimittäin ilmoittaa, että seuraavaksi nähdään kaikkien aikojen ensimmäinen yleisön silmien edessä järjestetty Koopran Kulmaus, tuo Suomen oma Piper’s Pit. Vieraaksi saapuu kaksinkertainen Ludvig-voittaja Regina, joka koki ankean takaiskun Talvisodassa, kun hänen uransa suurin ottelu sai kaikkea muuta kuin tervetulleen kuokkavieraan, Auroran. Eikä Regina ehdi hädin tuskin suutaan avaamaan, kun tuo kutsumaton vieras saapuu taas harakan lailla paikalle pahat mielessään.

”Mitä oot saavuttanut täällä?” tivaa Aurora vihaisen emännän elkein (haudaten samalla Ludvig-palkinnot – se käärme), ja Regina lataa kaksipiippuisen haulikkonsa.

”Enemmän jo yhdessä vuodessa kuin sä sun 45-vuotisen urasi aikana!”

Käännyn katsomaan kavereitani, joista jokaisella on naamallaan tismalleen sama, tavallaan kauhistunut mutta samaan aikaan euforinen ilme kuin minullakin. Ei se voinut sanoa noin. Kyllä se sanoi. Aw shit!

”Ai saatana! Ai saatana! Ai saatana!”

Reginan repliikki on kuin eläintarhan hoitaja, joka avaa oven vaarallisen villieläimen häkkiin ja päästää pedon ulos. Niin raivokkaasti ja salamannopeasti Aurora näet loikkaa vihaamansa naisen kimppuun ja ryhtyy raatelemaan tätä tiikerin lailla. Kehässä oleva tuomari saa tehdä kaikkensa pitääkseen parivaljakon erossa toisistaan, mutta sekään ei tunnu riittävän. Lopulta tulenarka tilanne kuitenkin rauhoittuu, ja välikohtaus saa luvan päättyä.

Tämä revanssi on nähtävä.

 

fcf_wsl21052016_reportaasi_aurora_regina

 

Suomi johtaa edelleen 2–1. Peli on ”vasta” noin puolessavälissä, ja ajattelen, että ehdin ehkä näkemään vielä ottelun lopputaistelun tapahtuman jälkeen. Kännykkä putoaa taas taskuun.

Who can we get on this case?
We need Perry Mason.
Someone to put you in place,
calling Perry Mason.

Hetken jo luulen, että olen imeytynyt virtuaalitodellisuuteen eli Smarktubeen ja sen myötä Malmöhön, jossa katselen Ruotsin-mestari Harley Ragen sisääntuloa. Vaan ei, olen edelleen lihassa ja veressä Helsingin Pressassa, ja tuo ruotsalaisesta SWS:stä sekä GBG:stä tuttu mies marssii nyt jykevästi kehään Ozzy Osbournen tahdissa ja ryhtyy uhoamaan kovaan ääneen yleisölle, joka huutaa hänelle erilaisia solvauksia merkillisellä kielellä, jossa englanti, ruotsi ja suomi sekoittuvat toisiinsa kuin alkoholin eri maut halpaan drinkkiin. ”Mikä oli huono ruotsiksi?” kysyy joku, eikä kukaan oikeastaan muista. ”Dålig?” kuuluu epävarma vastaus, ja sitten se kajautetaan ilmaan: ”Du är dålig! Du är dålig!” Pääasia on, että ruotsalainen saa kuulla kunniansa ja että kaikilla on hauskaa.

Paitsi Mikko Maestrolla, jonka rintakehää Rage rummuttaa kuin Sami Kuoppamäki tomtomeitaan. Sanoin jo Rumble In Rauman jälkeen, että Rage on kuin Skandinavian Kevin Owens, mutta nyt mies muistuttaa hyytävine kämmensyrjälyönteineen myös Big Show’ta. Maestro, joka vasta selviytyi hirviömäisen ”Häijy” Heimo Ukonselän perkeleellisestä piinapenkistä, esittää siis taas eräänlaisen Via Dolorosan pääosaa ja läpikäy muutosta, jossa pojasta tehdään mies – ja kipu, jonka voi lukea Mikon kasvoilta, välittyy väkevästi yleisöön asti.

Ragen kasvoilta voi sen sijaan lukea pahoinvoinnin, kun Maestro – joka on päässyt työn ja tuskan kautta niskan päälle – ottaa leveästi hymyillen oppia WWE-legenda Rikishin oppikirjasta ja sulloo takalistonsa vastustajansa naamaan. ”Välkommen till Finland!” huutaa joku, kun Harley pyyhkii teatraalisesti kasvojaan joutuen samalla kuuntelemaan Maestron naurua ja yleisön ilonpitoa. Mikon temppu – ultimaattinen ja häikäilemätön nöyryytys – nolottaa kunnianhimoista Ruotsin-mestaria niin, että hän päästää kaikista kahleistaan irti. Syttyy sota, joka äityy niin hurjaksi, että se karkaa kokonaan ottelun tuomarin käsistä. Miehet lyövät ja hakkaavat ja potkivat toisiaan ja huutavat verenhimoisesti, jolloin paikalle ryntää pienen komppanian verran miehistöä järjestystä valvomaan. Tilanne on niin kaoottinen, että jopa Teuvo on käsketty kehään mellakkaa rauhoittamaan. Lukuisan uhkauksen, hyökkäyksen ja verenhimoisen katseen jälkeen tilanne päättyy vihdoin, ja miehet saadaan paikalta pois.

Jättäkäämme Perry Mason rauhaan. Tätä konfliktia ei nimittäin ratkaista oikeussalissa, vaan kehässä – ja mieluiten ilman sääntöjä.

 

fcf_wsl21052016_reportaasi_maestro_rage

 

Seuraavaksi on tapahtumassa jotain ikimuistoista.

Luvassa on nimittäin vihoviimeinen kerta, kun Valentine, kotimaisen painin timantti, ottelee FCF:n jäsenenä Suomessa – ja vastaansa hän saa vastavoimansa Juhana ”King Kong” Karhulan.

Jo pelkkä ajatus ottelusta tuntuu eeppiseltä, mutta yllätyn silti, kuinka täpinöissäni olen, kun Justice-yhtyeen pahaenteinen kappale ”Genesis” paukahtaa soimaan ja haastaja, Karhula, kävelee verhon takaa määrätietoisesti esiin. Nyt mennään, perkele, ja tilanteen merkittävyys realisoituu toden teolla. Mikä kunnia onkaan olla yleisössä odottamassa koitosta, josta saattaa tulla Suomen historian kaikkien aikojen paras showpainiottelu – jopa parempi kuin Talvisodan mestariteos. Jotkut huutavat ”King Kong!” ja toiset vastaavat ”Karhula!”, ja kehäkulmaukseen kiivennyt haastaja katselee alapuolellaan seisovia tukijoitaan lämmöllä. Haastajasta leivotaan mestaria jo ennen kuin mestari on edes saapunut kehään, ja Karhulan naamasta näkee, että tänään nostetaan vyö ilmaan.

Omituinen sähköinen ääni yhdistyy hikiseen hoilotukseen, joka muuttuisi jatkuessaan tunkkaisen bassokuvion säestämäksi limaiseksi läähätykseksi. Hoilotus kuitenkin katkeaa ja vaihtuu rumpukoneen tasaiseksi paukkeeksi ja pianon pimputukseksi, jonka taustalla kuuluu kohtalokas naislaulajien kuoro. Bonnie Tyler, männävuosien tähti, avaa vielä kerran suunsa ja laulaa sankarista, jota hän tarvitsee. Estradille ilmestyy Valentine, historian pitkäaikaisin Suomen-mestari, joka silmäilee haastajaansa – ystäväänsä – pitkään ja hartaasti, kunnes ryhtyy tavanomaiseen tyyliinsä liikehtimään iljettävästi ja puhumaan rivouksia. Karhulaa Valentinen käytös ei tosin tälläkään kertaa järkytä tai provosoi, vaan hän hymyilee vienosti, veljellisesti. ”Valokeila on tänään Vallun, vaikka vyön voitan minä”, arvelen Karhulan aprikoivan, ja jos Pressan katto ei olisi harmillisen matalalla, niin täyttäisimme kehän jälleen koristenauhoilla, tällä kertaa kenties vaaleanpunaisilla.

Alkuun kuunnellaan yleisöä ja keskitytään tunnelmaan. Kannustamme välillä haastajaa ja välillä taas haastajan toiveesta mestaria, kunnes lopulta toteutuu kompromissi, joka ravisuttaa koko yökerhoa: ”Suomen parhaat! Suomen parhaat! Suomen parhaat!”

”Suomi johtaa 3–1!” kuuluu yksinäinen huuto jostakin.

Hetken hiljaisuus…

Vittuun jääkiekko!” kuuluu viisas vastaus, ja yleisö – jota olin vääräuskoisesti pelännyt liian pieneksi ja siten hiljaiseksi – on revetä liitoksistaan. Samalla syntyy upouusi, sydänverinen huuto: ”Painia, painia, painia!” Tunnelma on totisesti kohdallaan.

Varsinainen taistelu käynnistyy taitavalla ketjupainilla, joka istuu tyylikkäänä ottelutyylinä matsin tarinaan ja tunnelmaan täydellisesti. Painijat ehtivät näyttää kyseistä osaamistaan hädin tuskin minuutin verran, kun yleisö jo aloittaa seuraavan huutonsa ”Tää on painii!” – likimain suora suomennos englanninkielisestä fraasista ”this is wrestling”. Katselen taas ympärilleni ja havaitsen jokaisen olevan innoissaan; kukaan ei ole vaiti, ja jokainen hymyilee vähintäänkin leveästi. Kun taas katson kehään, havaitsen kaksi painijaa, jotka ovat liekeissä ja tietävät ottelevansa elämänsä matsia. Ajattelen, että tämä todellakin on painia.

 

fcf_wsl21052016_reportaasi_valentine_karhula

 

Silmieni edessä kuoriutuu tarina, jota olen seurannut intensiivisesti jo yli vuoden verran. Se oli nimenomaan Talvisota IX (2015), jossa Valentine voitti Suomen-mestaruuden viidennen kerran ja jossa minä palasin takaisin kotimaisen painin maailmaan paneutuen siihen tarkemmin kuin koskaan aikaisemmin (ja jonka jälkeen ideamme Smarksidesta sai lopullisen sysäyksensä). Olin paikalla kannustamassa ranskalaista Jimmy Gavrochea Jatkosodassa, kirjoitin ruotsalaisen The Beastin ottelusta Summer Smashissa, todistin tanskalaisen Chaosin rämäpäisyyttä Rumble In Raumassa, katselin Periscope-lähetystä Wrestling Night Lahdesta, kannustin Karhulaa Spandex Sapiens Afterpartyssa, seisoin kehässä Valentinen ja Karhulan välienselvittelyn aikana tammikuun Wrestling Show Livessä ja sain kunnian nähdä yhden elämäni parhaimmista otteluista Talvisodassa – ottelun, joka päättyi kaikista mahdollisista ratkaisuista suuresti fanittamani Kenny Omegan lopetusliikkeeseen ja todelliseen jymy-yllätykseen, Valentinen voittoon. Nyt tuo sama suurenmoinen tarina kuoriutuu edessäni taas, viimeisen kerran, ja tunne on vain ja ainoastaan katkeransuloinen.

Istuin suurenmoisella stadionilla Yhdysvaltain Dallasissa yli sadantuhannen painifanin seurassa WrestleManiassa kaksi kuukautta sitten, mutta yksikään niistä WrestleMania-otteluista ei resonoinut niin vahvasti kuin tämä pienessä ja hikisessä Nightclub Pressassa järjestetty teos.

”Buu!” huutaa Pressa, kun Valentine lyö Karhulaa. ”Jee!” on puolestaan huuto, kun Karhula lyö Valentinea. Vaan silloin, kun Valentine potkaisee Karhulaa aivan perkeleellisesti päähän, huutoa on mahdoton litteroida. Ottelu on muuttunut strategisesta ketjupainista ennennäkemättömän rajuksi tappeluksi, jota voi kuvailla vain japanilaisesta painista tutulla termillä strong style – vaan tunteet eivät silti kiehu. ”Täydellistä”, totean, jolloin painijat nostavat vaihdetta entisestään ja aloittavat selkäpiitä karmaisevan osuuden, jossa jokainen selätys vaikuttaa viimeiseltä. Ottelun rakenne, tarina ja flow kietoutuvat niin ilmiömäisesti yhteen, etten voi enää kuin ihmetellä ja tuijottaa epäuskoisena eteeni – ja jos sekään ei riitä, niin ottelijat ottavat mallia painihistorian legendaarisimmasta taisteluparista ”Stone Cold” Steve Austinista ja The Rockista varastamalla toistensa nimikkoliikkeitä. Selätyksistä jokainen saa minut liki sydänkohtauksen partaalle, ja sitten Valentine pudottaa Karhulan niin rajusti kanveesiin, että tilanne tuntuu lohduttomalta. Voittaisiko Valentine taas – ja ennen kaikkea joutuisiko Karhula kokemaan sen saman karmivan kohtalon kuin Talvisodassa?

1…

2…

Katsojat jähmettyvät. Kello jähmettyy. Karhula ei.

Historia ei toista itseään, vaan Karhula nousee kuin kuolleista ja saa olkapäänsä ylös ennen ratkaisevaa hetkeä. ”King Kong!” kajauttaa nyt yleisö voimakkaammin kuin koskaan aikaisemmin, ja ”Karhula!” kuuluu väkevä vastaus melkein kuin ohjelmoituna. Karhulan selviytyminen sinetöi ottelun kohtalon. Sen tietää yleisö, sen tietää Karhula ja sen tietää taatusti myös Valentine, joka yrittää vielä epätoivoisesti tehdä jotakin, vaikka toivo on jo menetetty. Hetken päästä mestari jo makaakin kanveesissa turvallaan, päihitettynä, Karhulan seistessä taustalla takajaloillaan. ”King Kong!” huutaa Pressa vielä kerran, jolloin Karhula pyytää hiljaisuutta ja julistaa: ”Ei – vaan Vallu.”

Merkki on selvä. Karhula, joka tietää, että Valentinen joutsenlaulu on jo alkanut, kunnioittaa mestaria niin, että tahtoo antaa hänelle ikimuistoiset jäähyväiset. Valentine, kyyneleet silmissään, katselee eteensä tyhjästi, kunnes nousee jaloilleen. Karhula halaa liki tajutonta Valentinea, jolloin myös haastajan silmäkulma kostuu. ”Kiitos, Vallu!” huutaa puolestaan yleisö, kun Karhula nostaa rakkaan vihollisensa vielä kerran harteilleen ja kaataa mattoon.

1…

Hei!

2…

Hei. Hei!

3!

I need a hero!
I’m holding out for a hero ’til the end of the night.
He’s gotta be strong and he’s gotta be fast
and he’s gotta be fresh from the fight.

 

fcf_wsl21052016_reportaasi_valentine_karhula-3

 

Olen sanaton.

Valentine, kaikkien aikojen likaisin suomalaispainija, on onnistunut kääntämään Karhulan selätyksen omakseen ja nostanut viekkaan ketun lailla jalkansa kehäköydelle tueksi.

Karhula, jonka mestaruusvoitto oli kaiverrettu kiveen, on epäonnistunut jälleen kerran siinä, missä hänen olisi ollut pakko onnistua.

Yleisö, joka oli henkisesti valmistautunut vain ja ainoastaan Karhulan voittoon, on kuin puulla päähän lyöty.

”Ottelun voittaja ja edelleen FCF:n mestari… Valentine!”

Tuomari nostaa itkuisen mestarin käden ilmaan Karhulan seistessä taustalla kuin varjoissa.

Vaan vaikka Valentine teki törkeän tempun ja viilsi ystäväänsä linssiin voittamalla ottelun huijaamalla, Karhulan kasvoille piirtyy taas se sama vieno ja veljellinen hymy kuin ennen ottelua. Tappio taatusti kalvaa Karhulaa rankasti, mutta samalla hän näyttää ihailevan sitä tosiasiaa, että Valentine kykeni kuin kykenikin ylittämään itsensä – että Karhula oli kaikesta huolimatta aliarvioinut nemesiksensä viekkauden. ”Tuo vanha kettu!” hän todennäköisesti miettii, ja ilmassa on jotain erityistä, jotain lopullista.

Mestari juhlii hetken voittoaan, kunnes tarttuu mikrofoniin. Yleisö, joka tahtoo kaikesta huolimatta kunnioittaa Valentinea, ylistää ottelua ja ottelijoita vuolaasti. Valentine puolestaan ylistää Karhulaa, jota hän kehuu sydämellisesti – piirre, joka yllättää. Mestari itkee, murtuu ja puhuu siitä, mitä FCF Wrestling on hänelle merkinnyt ja merkitsee yhä. Myös yleisöstä kuuluu tunteita, useimmat niistä surumielisiä. Tapahtuu muutakin odottamatonta: Valentine kommunikoi sulassa sovussa yleisön kanssa ja on lopultakin se sankari, josta Bonnie Tyler aina laulaa. Karhulakin itkee. Kehäkuuluttaja Koopra itkee. Valentinen puhe tulee suoraan sydämestä, ja hänestä näkee, ettei hän ehkä sittenkään tahtoisi jättää FCF:n kehää taakseen.

 

fcf_wsl21052016_reportaasi_valentine_karhula-2

 

Hänen on kuitenkin pakko, ja siksi hän joutuu luopumaan paitsi FCF:stä myös sen mestaruudesta. ”Turnaus! Turnaus!” huutaa alakuloinen yleisö, joka sekään ei tahtoisi Valentinen lähtevän. Turnaus ei kuitenkaan ole se, mitä mestari on harkinnut, vaan Valentine haluaa luovuttaa mestaruutensa Karhulalle – painijalle, jota hän todennäköisesti arvostaa enemmän kuin ketään muuta. Karhula katselee mestaria suu mutrussa mutta kunnioittaen, jolloin Valentine itsekin toteaa tietävänsä, ettei tämä ole se tapa, jolla Karhula tahtoisi mestariksi nousta. Se on kuitenkin tapa, jolla Valentine tahtoo FCF:stä lähteä.

Niinpä Valentine nostaa mestaruusvyönsä ojentaakseen sen Karhulalle…

mutta käyttääkin sitä aseenaan!

”Mä arvasin!” julistan innoissani, mutta olen siitä huolimatta todellisessa shokissa. Valentine, vanha kunnon Valentine, vetää vielä kerran meitä kaikkia nenästä ja näyttelee niin vakuuttavasti, että suoritus on vähintään Jussi-palkinnon väärti, ludvigeista puhumattakaan!

Eikä siinä vielä kaikki. Valentine nimittäin tarttuu taas mikrofoniin kiinni ja solvaa ”ystäväänsä” niin tulisesti ja hirvittävästi, että pahalta tuntuu. Karhula on mestarin mukaan vain ”läski larppaaja” ja kaiken lisäksi ”paska”, ja myös koko suomalainen painikulttuuri voi hänen puolestaan ”haistaa pitkän paskan”. Yhtäkkiä Valentine alkaa puhua haastavaa ruotsia niin nopeasti ja vihaisesti, että hän vaikuttaa jonkin sortin pelottavalta demonilta.

Minä en ole koskaan aikaisemmin todistanut näin mestarillisesti suunniteltua ja esitettyä draamaa yhdessäkään showpainitapahtumassa, jossa olen elämäni aikana ollut.

Enkä enää muista uhrata ainuttakaan ajatustani jääkiekolle; olen jo unohtanut koko pelin. Tätä ottelua – ja mestaruuskautta – en sen sijaan tule unohtamaan koskaan.

Kiitos/tack, ja (älä) tuu takasin, sillä we (don’t) need a hero!

 

fcf_wsl21052016_reportaasi_valentine_karhula-4

 


FCF Wrestlingin matseja nähdään seuraavan kerran 17. kesäkuuta dokumenttielokuva Spandex Sapiensin valtakunnallisen ensi-illan yhteydessä. Lisätietoa wrestling.fi.

Lisää...
Eetu Lehtinen

Eetu Lehtinen

Toimittaja sekä harjoitteleva äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, joka rakastaa showpainia. Woooooo!

Previous post

John Cenan perintö

Next post

Kuolemansuudelma?

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.