Arvio: WWF WrestleMania 2

Päivämäärä: 7.4.1986

Sijainti: Uniondale, New York (Nassau Veterans Memorial Coliseum); Rosemont, Illinois (Rosemont Horizon); Los Angeles, Kalifornia (Los Angeles Memorial Sports Arena)

Yleisömäärä: 40 085 (yhteenlaskettuna)

Katso tapahtuma WWE Networkissa!

---

Vuonna 1986 ei ollut tarjolla vuoden 1985 tapaan neljää arvosteltavaa maksulähetystä. Sen sijaan vuoden ainoat PPV:t olivat WWF:n WrestleMania 2 ja Jim Crockett Promotionsin Starrcade 1986. WWF kyllä järjesti loppukesästä Kanadassa The Big Event -nimisen jättitapahtuman, mutta sitä ei lähetetty missään livenä, vaan kyseessä oli pelkästään paikan päällä olleille katsojille suunnattu tapahtuma. JCP:n toinen merkkitapahtuma, The Great American Bash, puolestaan laajentui vuonna 1986 kokonaiseksi kiertueeksi. Siitä sitten Starrcaden arviossa tarkemmin.

Mutta nyt tosiaan WWF:ään ja kaikkien aikojen toiseen WrestleManiaan. Vuoden 1985 maaliskuussa järjestetty WrestleMania oli ollut jättimäinen menestys ja tietynlainen ”Rock ’n’ Wrestling Connection” -aikakauden huipennus. Vince McMahon totesi tietenkin heti, ettei tätä menestystapahtumaa jätetä ainutlaatuiseksi tapaukseksi, vaan WrestleManiasta päätettiin tehdä vuotuinen perinne, joka järjestettäisiin alkukeväästä. Samalla WWF oli muutenkin vakiinnuttanut asemaansa Yhdysvaltain kirkkaana ykköspromootiona – ja käytännössä ainoana todellisena koko maan laajuisena promootiona. Ongelmiakin toki oli: WWF oli ottanut takkiinsa yrittäessään ryöstää NWA:han kuuluvien promootioiden ohjelmapaikat Ted Turnerin TBS-kanavalta ja suututtanut siten Turnerin (mistä myöhemmin koituisi suuria ongelmia). Lisäksi edellisen vuoden lopussa järjestetty The Wrestling Classic -maksulähetys ei ollut varsinainen suurmenestys.

Toisaalta taas WWF oli aloittanut vuoden 1985 aikana kaksi uutta menestysohjelmaa: USA Networkilla maanantaisin pyörivän Prime Time Wrestlingin (eräänlainen Monday Night Raw’n ”esi-isä”) ja paljon suuremman hitin, ensimmäisen kerran toukokuussa 1985 järjestetyn Saturday Night’s Main Eventin. NBC:llä lähetetyt Saturday Night’s Main Event -ohjelmat olivat sitten 1950-luvun ensimmäisiä showpainitapahtumia, jotka lähetettiin käytännössä katsoen kaikille amerikkalaiselle ihmisille niin sanotulla network-kanavalla (joita tuohon aikaan oli NBC:n lisäksi kaksi muuta: ABC ja CBS). Wrestling-buumi oli siis korkealla, ja Vince yritti WWF:n avulla lypsää siitä kaiken irti.

Ensimmäinen WrestleMania oli lähetetty ensisijaisesti closed-circuit-television-tekniikalla, mutta vuoteen 1986 tullessa WWF oli siirtynyt jo uuteen pay-per-view-meininkiin, joten WrestleMania 2 oli ensimmäinen varsinaiseksi PPV-lähetykseksi luokiteltava WrestleMania. Samalla Vince kuitenkin hyödynsi Jim Crockett Promotionsin viime Starrcadessa kehittelemää ovelaa keksintöä jakaa tapahtumansa useampaan paikkaan. Osa ihmisistä halusi edelleen katsoa tapahtumat closed-circuit-television-meiningillä eli isolta näytöltä kootulla areenalla, minkä vuoksi myös WrestleMania 2:n lähettämisessä hyödynnettiin yhä tätä keinoa PPV:n ohella. Niinpä WWF päätti jakaa tapahtuman useampaan paikkaan, jotta useammalla areenalla ihmiset näkisivät osan tapahtumista ihan oikeasti livenä sen lisäksi, että katsoisivat muun ajan tapahtumia ruudulta.

Vince ei kuitenkaan tyytynyt jakamaan tapahtumaa pariin areenaan samassa kaupungissa, vaan sen sijaan WrestleMania 2 järjestettiin New Yorkissa, Chicagossa (tai tarkemmin Chicagon naapurikunta Rosemontissa) ja Los Angelesissa. Toisin kuin Starrcade 1985, WrestleMania 2 oli selvästi jaettu kolmeen osaan niin, että show alkoi New Yorkin tapahtumalla, jatkui Chicagossa ja päättyi Los Angelesiin. Jokaisessa kaupungissa oli myös omat selostajansa: New Yorkissa Vince McMahon ja näyttelijä Susan Saint James, Chicagossa Gorilla Monsoon, ”Mean” Gene Okerlund ja näyttelijä Cathy Lee Crosby, sekä Los Angelesissa Jesse ”The Body” Ventura, Lord Alfred Hayes ja Elvira-vampyyrihahmoaan esittänyt näyttelijä Cassandra Peterson. Mielenkiintoinen knoppitieto tästä tapahtumasta on se, että kaikista muista WrestleManioista (ja WWF:n PPV:istä ylipäänsä) poiketen tämä järjestettiin maanantaipäivänä.

Touhu alkoi siis New Yorkista, jossa legendaarinen Ray Charles lauloi ”America The Beautifulin”. Se olikin paras suoritus, jonka New Yorkin yleisö näki livenä.

Singles Match

Magnificent Muraco vs. Paul Orndorff

Tämä kaksikko onkin tuttu aiemmista arvosteluista. Mr. Fujin manageroima Muraco oli jumittunut vähän tyhjäkäyntirooliin keskikortin pahiksena, jolla ei ollut selkeää suuntaa eteenpäin. Orndorff oli puolestaan feudannut aikansa ”Cowboy” Bob Ortonin ja ”Rowdy” Roddy Piperin kanssa, mutta sekään ei ollut johtanut ”Mr. Wonderfulin” kannalta mihinkään kovin hyödylliseen. Nyt nämä kaksi selkeää suuntaa kaipaavaa konkaria kohtasi toisensa WrestleMania 2:n avaajassa ilman mitään varsinaista juonikuviota.

Tässä ottelussa ei ehtinyt tapahtua mitenkään liikaa asioita, ennen kuin koko homma oli jo ohi. Se oli sinänsä harmi, koska tämä oli hämmästyttävän pirteää ja jopa energistä menoa, kun otetaan huomioon, että kehässä toisiaan vastassa oli kaksi aikamoista mörssärityyppistä brawleria: Muraco ja Orndorff. Orndorff hoiti ottelussa (sen pari minuuttia, jonka se ehti kestää) tyylikkäästi teknisen puolen, ja Muraco puolestaan tarjoili pari tyylikästä voimaliikettä. Olisin siis voinut aivan mielellään katsoa näiden kahden painia pidempäänkin, mutta ikävä kyllä ottelu loppui sitten aika lailla seinään. Sen enempää yleisö kuin minäkään emme olleet tyytyväisiä ratkaisuun, joten kivasta menosta huolimatta kokonaisfiilis WrestleMania 2:n ensimmäisestä ottelusta jäi varsin vaisuksi.

* ½

WWF Intercontinental Heavyweight Championship

Randy Savage (c) vs. George Steele

Myös mestaruusottelut oli jaettu tässä kolmen kaupungin WrestleManiassa taktisesti eri kaupunkeihin niin, että jokaisessa paikassa nähtiin ainakin yksi ottelu mestaruusvyöstä. New Yorkin kunnia oli isännöidä Intercontinental-mestaruuskamppailua. The Wrestling Classic -turnauksen finaalissa Junkyard Dogille hävinnyt nuori nouseva tähti Randy ”Macho Man” Savage oli voittanut uransa ensimmäisen Intercontinental-mestaruuden Tito Santanalta vain kaksi kuukautta ennen tätä tapahtumaa, helmikuussa 1986, kun hän onnistui käyttämään apuvälinettä Santanaa vastaan ilman, että tuomari huomasi asiaa. Hänen vastustajansa teki puolestaan ensimmäisen PPV-esiintymisen, vaikka oikeasti George Steele oli todellinen WWF-konkari, joka oli aloittanut uransa jo 1960-luvulla. Pitkän uran WWF:ssä tehneen Steelen gimmick oli pikkuhiljaa kehittynyt siihen suuntaan, että lopulta hän oli alkanut käyttää lempinimeä ”The Animal”, puhua haastatteluissa käytännössä täysin sekavaa siansaksaa ja käyttäytyä muutenkin mielipuolisen eläimellisesti (muun muassa syömällä otteluiden aikana kulmauksien pehmusteita). Tällainen hirviömäinen henkilö olikin pitkään ollut pahis, kunnes alkuvuodesta 1985 Steelen joukkuekaverit The Iron Sheik ja Nikolai Volkoff kääntyivät häntä vastaan, minkä jälkeen Steelestä alkoi muotoutua sympaattinen yleisönsuosikki. Viime aikoina Steele oli ajautunut feudiin Intercontinental-mestari Savagen kanssa, koska Steele oli rakastunut Savagen manageriin Miss Elizabethiin, jota Savage kohteli hyvin huonosti. Nyt Steele tahtoi voittaa Elizabethin – ja samalla toki mestaruusvyön – itselleen.

Äh, tämä oli kyllä aivan puhtaasti huono Intercontinental-mestaruusottelu, eikä siitä voi syyttää ketään muuta kuin sitä henkilöä, jonka mielestä oli hyvä idea iskeä täysin painitaidoton George Steele painimaan WrestleManiassa Intercontinental-mestaruudesta. Vaikka monet tämän ajan WWF-mörssäreistä olivat painikyvyiltään vähintäänkin ontuvia, minulta löytyy monille heistä kuitenkin jonkinlaista sympatiaa. Steelelle ei kuitenkaan löydy mitään: Steele sai jostain syystä aivan liikaa nostetta ja näkyvyyttä siihen nähden, että tässäkään ottelussa hän ei osannut näyttää yhtään painiliikettä. Savage toki yritti eleillään, upean roolinsa vetämisellä ja muulla toiminnallaan pelastaa sen, mitä pelastettavissa oli, mutta se ei ollut paljoa, koska Steelellä ei tuntunut olevaan mitään hajua esimerkiksi liikkeiden myymisestä. Kaiken lisäksi tämä oli myös aivan liian pitkä: puolet vähemmällä ajalla olisi pärjätty. Annan kuitenkin yhden tähden nuoren Savagen kovalle yrittämiselle jota oli ilo katsoa.

*

Singles Match

George Wells vs. Jake Roberts

Tässä ottelussa nähtiin sitten todellinen legendaarinen PPV-debyytti, kun Jake ”The Snake” Roberts teki ensiesiintymisensä WWF:n ppv:ssä. Roberts oli debytoinut WWF:ssä vain kuukautta aiemmin ja oli yhä voittamaton WWF:n kehässä, mutta painiuransa hän oli aloittanut jo 1970-luvun puolivälissä. Klassikkopainija Grizzly Smithin poika Roberts pyöri ensimmäiset vuodet muun muassa Mid-South Wrestlingissä, jossa hänestä tuli yleisön vakiosuosikki. 1980-luvulla Roberts paini myös Georgian alueella JCP:ssä ja Georgia Championship Wrestlingissä, ja hän piti hallussaan myös NWA Television -mestaruutta. Lopulta vuoden 1986 alussa Roberts teki sopimuksen WWF:n kanssa ja siirtyi pohjoiseen. Jo aiemmin muun muassa liikkumistapansa ansiosta ”The Snake” -lempinimen saanut Roberts alkoi WWF:ssä tuoda isossa säkissä kehään mukanaan oman käärmeensä, jonka hän päästi ottelun jälkeen päihitetyn vastustajan kimppuun. Käärmeen lisäksi Roberts kylvi kauhua aivan uudenlaisella painiliikkeellä, jota Roberts kutsui DDT:ksi. Robertsin vastustaja oli aikakauden jobberi, kanadalainen konkaripainija George Wells.

Edellinen ottelu oli laatuunsa nähden aivan liian pitkä, ja tämä taas oli (mahdolliseen) laatuunsa suhteutettuna aivan liian lyhyt. Jake Roberts oli uransa alkupuolella oleva sopivalla tavalla mystinen ja pelottava painija, mutta hän ei päässyt näyttämään tässä käytännössä mitään osaamisestaan. Sen sijaan tuikituntematon Wells sai kyllä väläyttää monia näyttäviä liikkeitä, ja hän myös teki sen todella hyvin. Mihin tästä ottelusta olisikaan ollut, jos Wells olisi ollut oikeasti tunnettu (eli jos ottelua olisi rakenneltu jotenkin), jos Roberts olisi saanut esittää omaa osaamistaan kunnolla ja jos ottelu olisi ollut paljon pidempi? Mahdollisuuksia olisi ollut vaikka mihin. Nyt jouduttiin tyytymään ihan kivaan pikapyrähdykseen, josta ei lopulta jäänyt käteen kovin paljon, vaikka hyvin olisi voinut. Harmi.

* ½

Boxing Match

Roddy Piper vs. Mr. T

Sitten oli vuorossa New Yorkin pääottelu, jossa toisensa kohtasi kaksikko, jonka sota oli saanut alkunsa jo ennen viime vuoden WrestleManiaa. Mr. T oli siis Hulk Hoganin hyvä ystävä, ja Roddy Piper puolestaan Hoganin vihamies. Piper ja Mr. T olivat kohdanneet toisensa ensimmäisen WrestleManian pääottelun joukkueottelussa, jossa Piperin joukkueparina oli ollut Orndorff ja Mr. T:n joukkueparina Hogan. Piperin ja Mr. T:n feudi oli kytenyt hiljaa Piperin ja Hoganin pääfeudin taustalla, ja se oli roihahtanut kunnolla liekkeihin alkuvuodesta 1986. Saman vuoden ensimmäisessä Saturday Night’s Main Eventissä – nyrkkeilyyn erikoistunut – Bob Orton oli haastanut Mr. T:n nyrkkeilyotteluun, mutta se päättyi siihen, että Piper sekaantui otteluun. Piper ja Orton pieksivät Mr. T:n. Sen jälkeen Mr. T oli haastanut Piperin nyrkkeilyotteluun WrestleMania 2:een, ja Piper oli tietenkin suostunut. Mr. T:n kulmauksessa nähtiin T:n ystävän Haiti Kidin lisäksi nyrkkeilylegenda ”Smokin'” Joe Frazier, joka oli viimeksi nähty showpainitapahtumassa Starrcadessa 1984.

Joo, tästä pelleilystä ei sitten ole oikeastaan mitään sanottavaa. On todella sääli, että Roddy Piperin kaltainen upea antagonisti pistetään WrestleManiassa pelkkään narrimeininkiin, joka ei yksinkertaisesti ole voinut olla viihdyttävää edes paikan päällä olleen yleisön mielestä Herran vuonna 1986. Kuten olen joskus ennenkin arvosteluissani sanonut, arvostan hyvää nyrkkeilyä, vaikka sitä hyvin harvoin katson. Sanomattakin on selvää, että arvostan hyvää showpainia – ja toki myös hyvää painia, vaikka sillä ei ole mitään tekemistä tämän ottelun kanssa. Toisaalta ei ole kyllä showpainilla tai nyrkkeilylläkään, koska tämä oli lähinnä ”shownyrkkeilyä” ja sellaisena aivan a) helvetin kiusallista ja b) tuskallisen tylsää. Tässä ei ollut yhtään mitään, mikä olisi viihdyttänyt minua edes hitusen. Kiitos.

DUD

Tässä vaiheessa siirryttiin Chicagoon.

WWF Women’s Championship

The Fabulous Moolah (c) vs. Velvet McIntyre

Muistatteko, kuinka viime vuoden WrestleManiassa naisten ottelu oli ollut yksi illan suurimmista kohokohdista ja odotetuimmista hetkistä? No, nyt tuo kaikki glamour oli kadonnut, naisten divisioonan ykköstähti Wendi Richter oli jättänyt WWF:n ja oikeastaan koko naisten paini oli hyvää vauhtia kuolemassa pois WWF:stä. Kaikki tämä oikeastaan kiteytyy tapahtumaan, jota kutsutaan nykyisin nimellä ”The Original Screwjob” – viittauksena tietenkin vuoden 1997 Survivor Seriesin tapahtumiin.

Marraskuussa 1985 Richter oli siis buukattu puolustamaan Women’s-mestaruuttaan Madison Square Gardenilla mystistä maskipäistä The Spider -nimistä vastustajaa vastaan. Ottelu päättyi todella hämärästi, kun heti alussa Spider selätti Richterin, ja vaikka Richter potkaisi selätyksestä irti heti, tuomari laski nopeasti kolmeen ja ilmoitti ottelun päättyneeksi. Richter raivostui tästä tietenkin täysin, kävi (oikeasti) Spiderin kimppuun ja repi pois tämän maskin, jolloin paljastui, että maskin alla oli jo uransa ehtoopuolella ollut vihattu naispainija The Fabulous Moolah. Kun tämä oli selvinnyt, Richter jatkoi vielä hetken Moolahin pieksemistä, kunnes hän lähti areenalta, jätti WWF:n eikä enää ikinä paininut promootiossa. Koko kusetuksessa oli kyse siitä, että Vince olisi halunnut tehdä Richterin kanssa uuden sopimuksen, johon Richter ei ollut suostumassa, joten Vince päätti kusettaa omalta tähdeltään mestaruusvyön ilman, että tällä oli hajuakaan asiasta etukäteen. No, Moolahista tuli tietenkin tapahtumien ansiosta Women’s-mestari, mutta haastajia hänellä ei mainittavasti ollut. Nyt Moolah kohtasi kanadalaisen Velvet McIntyren, joka oli 1980-luvun alussa uransa aloittanut painija. McIntyre oli vähän aikaa pitänyt hallussaan myös WWF Women’s Tag Team -mestaruutta Princess Victorian kanssa.

Tiedän, että tässä arvosanassa on puolikas liikaa, mutta annan sen ihan siitä silkasta ilosta, että äskeisen pelleilyn jälkeen oli kiva nähdä alle minuutin mittaisessa naisten ottelussa monta kertaa enemmän toimintaa kuin koko äskeisessä ”nyrkkeilyottelussa”. Mutta tosiaan, ottelu kesti alle minuutin, joten kovin kummoista suitsutusta ei tällekään voi antaa, vaikka McIntyre vaikutti hämmästyttävän lupaavalta naispainijalta ja vaikka mukana oli alan elävä legenda, Fabulous Moolah. Kauas oli naispainin merkitys tippunut jo vuodessa sitten ensimmäisen WrestleManian, ja pian tämän jälkeen merkitys romahti käytännössä nollaan vuosien ajaksi.

* 

Flag Match

Nikolai Volkoff vs. Corporal Kirchner

Nämä kaksi sankaria onkin tuttuja jo edellisistä arvosteluista. Freddie Blassien manageroima Volkoff paini edelleen joukkueena The Iron Sheikin kanssa, mutta tällä kertaa hän osallistui kuitenkin yksilöotteluun. Volkoffin vastustaja oli siis WWF:n uusi ykkösarmeijasankari Corporal Kirchner, joten ei ole vaikea ymmärtää, että WWF oli buukannut 1980-luvun puolivälissä feudin ilkeän neuvostoliittolaisen ja patrioottisen sankarin välille. Ottelu oli flag match, vaikka oikeasti se tarkoitti vain sitä, että ottelun voittajan lippu nostettiin esille. Itse ottelun stipulaatio oli ihan normaali.

Tämä ottelu sai snadisti enemmän aikaa kuin äskeinen, mutta painillisten otteiden taso ei kyllä yltänyt kertaakaan McIntyren parille nätille liikkeelle. Varsinkin Kirchner on kehässä täysin hyödytön, eikä Volkoffkaan oikein tässä vaiheessa uraansa näissä yksilöotteluissa ollut mitenkään erityisen ihailtava kaveri. Oikeastaan ottelun hienoin suoritus nähtiin lopussa, kun Kirchner nappasi Freddie Blassien kehään heittämän kepin ilmasta käteensä kamalalta näyttäneen pompottelun jälkeen. Joo, ei tästä paljon muuta mieleen jäänyt. Kirchnerin pää iskettiin pari kertaa kehätolppaa päin, ja näytti siltä kuin Kirchnerin otsassa olisi ollut sen jälkeen tekoverta. Tiedä häntä. Täysin turha ottelu.

½

WWF vs. NFL 20-Man Battle Royal

Tämä kuulutettiin Chicagon tapahtuman ”pääotteluksi”, vaikka tämän jälkeen nähtiin kyllä vielä yksi ottelu Chicagossa. Illan isoin ottelu tämä kai siis kuitenkin oli Chicagon osalta. Battle royal -ottelut olivat näihin aikaan WWF:ssä merkittäviä tapahtumia, ja nyt ei ollut edes kyse ihan perinteisestä tapauksesta. 20 osanottajasta kuusi oli nimittäin NFL-tähtiä, joten ottelun päätarkoitus oli olla ”painijat vastaan jenkkifutarit” -koitos.

Painijoista PPV-debyyttinsä tässä tekivät Pedro Morales, Tony Atlas, Ted Arcidi, Dan Spivey, Hillbilly Jim, King Tonga, B. Brian Blair, Jim Brunzell, Jim Neidhart ja Bret Hart. Morales oli 1950-luvun lopussa uransa aloittanut konkari, joka oli tähän mennessä voittanut jo kaikki kolme WWF:n mestaruutta (historian ensimmäinen Triple Crown -mestari) ja oli nyt jo lähes eläkkeellä. Atlas oli debytoinut vuonna 1974 ja noussut WWF:ssä tähdeksi 1980-luvun alkupuolella, jolloin hän ja Rocky Johnson nousivat ensimmäisiksi afroamerikkalaisiksi joukkuemestareiksi WWF:ssä. Viime vuosina Atlaksen ura oli ollut kuitenkin laskusuunnassa henkilökohtaisten ongelmien vuoksi. Arcidi oli maailman vahvimmaksi mieheksi tituleerattu painonnostaja, jonka Vince oli rekrytoinut WWF:ään painimaan vuoden 1985 lopussa lähinnä penkkipunnerustulostensa ansiosta. Vuonna 1984 debytoinut Spivey oli nuori ja lupaava painija, joka oli paininut Mike Rotundon kanssa joukkueena sen jälkeen, kun Barry Windham oli lähtenyt WWF:stä, kunnes Rotundokin jätti promootion. Hillbilly Jim on näihin aikoihin WWF:ssä pyörineen maalaisporukan tunnetuin jäsen – oikealta nimeltään Jim Morris, joka oli debytoinut 1970-luvun puolivälissä ja saapunut WWF:ään vuonna 1984, minkä jälkeen hän otti nopeasti Hillbilly Jim -hahmon käyttöönsä. B. Brian Blair ja Jim Brunzell olivat puolestaan huomattavasti kokeneempi kaksikko, joka muodosti 1980-luvun alusta lähtien WWF:n joukkuedivarissa pyörineen Killer Bees -joukkueen. Jim Neidhart ja Bret Hart olivat (jos joku ei tiedä) kaksi Stu Hartin koulutuksen käynyttä lupaavaa nuorta tähteä, jotka olivat debytoineet WWF:ssä vuonna 1985 ja muodostaneet nopeasti The Hart Foundation -nimisen joukkueen. Niin – ja kaiken huipuksi tässä ottelussa nähtiin yksi legendaarisen Bruno Sammartinon viimeisistä otteluista WWF:ssä ennen kuin hän jätti promootion vuonna 1988.

Aika mitäänsanomattomaksi jäi tämänkin ottelun painillinen anti. Tunnelma tässä kamppailussa oli kuitenkin kohdallaan, mukana oli monia kiinnostavia nimiä ja minulla on aina heikko paikka battle royal -otteluille, joten saatan tässäkin tapauksessa nyt antaa ainakin puolikkaan liikaa arvosanana. En erityisesti innostunut tälle ”futaajat vastaan painijat” -asetelmalle, mutta onneksi jenkkifutarit jäivät lopulta ottelussa varsin pieneen rooliin, ja suurin valokeila kohdistettiin oikeasti kiinnostaviin painijoihin. Erityisesti Hart Foundationin yhteistyötä oli hienoa seurata, ja toki Bruno Sammartinon ainoaksi PPV-kehäesiintymiseksi jäänyt tapaus oli pelkästään jo historiansa vuoksi erittäin kiinnostava. Kokonaisuutena meno oli aika perus battle royal -touhua, eli sinänsä aika vaisu koitos. Ihan menettelevä välipala kuitenkin.

* *

WWF Tag Team Championship

The Dream Team (c) vs. The British Bulldogs

Johnny Valiantin manageroima Brutus Beefcake ja Jimmy Hartin manageroima Greg Valentine olivat yhdistäneet voimansa pian viime vuoden WrestleManian jälkeen, ja keväällä 1985 kaksikon muodostamaa joukkuetta oli alettu kutsua nimellä The Dream Team. Samalla Valiantista tuli joukkueen ainut manageri, ja Dream Team alkoi feudata joukkuemestari U.S. Expressin kanssa. Feudi päättyi siihen, kun Dream Team voitti mestaruuden kesällä. Siitä lähtien Dream Teamin päävastustaja on ollut kahdesta nuoresta lupaavasta brittipainijasta koostuva The British Bulldogs. Hieman ennen WrestleManiaa Davey Boy Smith ja Dynamite Kid saivat jopa voiton Dream Teamista, mutta ottelussa ei ollut mestaruutta panoksena. Nyt tittelit olivat pelissä, ja Bulldogsia oli tullut kannustamaan niin ikään britannialainen rock-tähti Ozzy Osbourne.

Innostuinko liikaa, kun yhtäkkiä show’ssa nähtiin ensimmäinen yli kahden tähden ottelu? Ehkä. Ehkä tässäkin on siis puolikas liikaa, mutta tämä oli oikeasti minun mielestä aivan hemmetin hyvä ottelu. Ehkä se sitten johtui juuri siitä, että ennen tätä oli kaadettu niskaan parin tunnin verran paskaa, mutta se ei poista sitä helpotuksen tunnetta, jota näin hyvä ottelu sitten lopulta onnistui aiheuttamaan. Nuoret Davey Boy Smith ja Dynamite Kid olivat elämänsä kunnossa, Greg Valentine ylsi heidän kanssaan erittäin hyvään suoritukseen ja jopa Brutus Beefcake oli juuri niin siedettävä kuin vain ikinä pystyi olemaan. Hemmetti, että tässä ottelussa alkoi taas kaivata vanhojen aikojen Davey Boy Smithiä, kun tähän asti projektissani sain katsoa vain miehen surullista viimeisten vuosien meininkiä. Tässä oli sitä Jotain isolla J:llä. Perhana. Kyllä, tämä oli kaikin puolin erittäin hyvä joukkueottelu ja hieno kamppailu WWF:n joukkuemestaruudesta, mutta huippuotteluksi en tätä silti nosta. Se olisi vaatinut vielä vähemmän aikaa ja vähän paremman vastustajan kuin Brutus Beefcaken. Näistä lähtökohdista tämä oli kuitenkin suunnilleen niin hyvä kuin vain saattoi olla.

* * * ½

Sitten siirryttiin show’n kolmanteen osuuteen Los Angelesiin.

Singles Match

Hercules Hernandez vs. Ricky Steamboat

Los Angelesissa illan aloitti kaksi parhaassa iässä olevaa painijaa, jotka molemmat on nähty näissä arvosteluissa jo aiemmin – Hernandez tosin varsin eri tilanteessa kuin nyt. Hercules Hernandez esiintyi nimittäin historian ensimmäisessä Starrcadessa maskipäisen The Assassins -joukkueen toisena jäsenenä. Tuolloin Hernandez oli aivan uransa alkuvaiheissa, ja hän jatkoi vielä seuraavan vuoden Assassin #2:na. Sen jälkeen Hernandez kuitenkin jätti JCP:n ja siirtyi Mid-South Wrestlingiin, jossa hän otti toisen maskipäisen gimmickin, Mr. Wrestling III:n, roolissa. Sekin jäi varsin lyhytikäiseksi, ja lopulta vuoden 1985 loppupuolella Hernandez saapui WWF:ään. Vince ei pistänyt tätä kookasta korstoa enää pukeutumaan maskiin, vaan sen sijaan hänelle kehiteltiin roomalaista gladiaattoria muistuttava gimmick. Viime aikoina Hernandez oli ajautunut nokkapokkaan toisen entisen JCP-painijan Ricky Steamboatin kanssa.

Kun edellä tuli jaettu ylistyssanoja Davey Boy Smithille ja Dynamite Kidille, niin samaan hengenvetoon on kyllä todettava, että ei voi kuin ihailla tätä Ricky Steamboatinkin menoa. Steamboatilla oli vastustajanaan Hercules Hernandez, joka ei ole todellakaan niitä kaikkein taidokkaimpia tämän aikakauden painijoita (rehellisyyden nimissä on myönnettävä, ettei nyt ihan paskimpiakaan), mutta silti hän sai Herculeksen näyttämään tässä hämmästyttävän hyvältä. Samalla toki Steamboat sai näyttämään hyvältä itsensäkin ja koko ottelun. Jos homma vain olisi ollut vielä vähän monipuolisempaa ja vähän vauhdikkaampaa, olisi kyseessä ollut ehdottomasti hyvä ottelu, mikä on jotain, jota en todellakaan tältä kohtaamiselta odottanut. Nyt erityisesti loppua kohti ottelu jäi jumittamaan sen verran kuitenkin paikallaan, että tyydyn ihan hyvään arvosanaan. Hieno suoritus silti Steamboatilta.

* * ½

Singles Match

Adrian Adonis vs. Uncle Elmer

Muistatteko The Wrestling Classicista vielä nahkatakkisen bad ass -gimmickillä painineen Adrian Adoniksen? No, se oli suurin piirtein viimeisiä kertoja, kun Adonis esiintyi tuolla gimmickillä. Nimittäin vuoden 1986 alussa jotain oli alkanut tapahtua Adonikselle: ensin hän oli alkanut kantaa mukanaan erikoista nahkalaukkua ja hajusteita. Seuraavaksi Adonis luovutti legendaarisen nahkatakkinsa Roddy Piperille (eli Piperin kuuluisa nahkatakki on oikeasti Adoniksen peruja). Lopulta Adonis muutti nimensä ”Adorable” Adrian Adonikseksi, vaalaisi hiuksensa, sheivasi rintansa, alkoi pukeutua naisten vaatteisiin, laittaa hiuksensa erikoisesti ja meikata naamansa räikeästi yli. Parissa kuukaudessa Adoniksesta tuli eräänlainen ”friikki”, joka ilman sen kummempia selityksiä vain alkoi rikkoa kaikkia mahdollisia pukeutumiskoodeja ja ärsyttää sillä tavalla 1980-luvun ajan hyvin konservatiivista yleisöä. Periaatteessa Adoniksen gimmick oli suora kopio 1960-luvulla kuuluisaksi nousseen legendaarisen painijan ”Exotic” Adrian Streetin gimmickistä. Pahat kielet kertovat, että Adonis sai tämän uuden gimmickin rangaistuksena siitä, että hän oli alkanut lihota pahasti. No, nyt uudella gimmickillä esiintynyt Adonis sai vastaansa Uncle Elmerin, joka oli tarinankerronnan mukaan Hillbilly Jimin setä ja kuului Jimin vetämään maalaiskoplaan. Elmer, oikealta nimeltään Stanley C. Fraizer, oli pyörinyt ympäri Yhdysvaltojen painipromootioita 1960-luvulta lähtien erilaisilla gimmickeillä. Kovin merkittävää asemaa hän ei ollut saanut missään – luultavasti onnettomien painitaitojensa vuoksi. WWF:stäkin Elmer lähti pian WrestleMania 2:n jälkeen.

Kahden ilahduttavan ottelun jälkeen oli taas hyvä palata arkeen, eli kummalliseen räpellykseen. Adrian Adonis oli (kuten tuli jo Wrestling Classicin arvostelussa todettua) parhaimmillaan erinomainen painija, mutta tämä ”Adorable”-gimmick on kyllä aivan kaikilla kriteereillä täyttä paskaa. Sitten kun Adoniksen vastustajaksi lämäistään vielä käytännössä painikyvytön möhkäle, ollaan aikamoisen jännän äärellä. Näihin lähtökohtiin suhteutettuna ottelu oli oikeastaan hämmästyttävän viihdyttävä: Adonis myi nimittäin Elmerin iskut vielä pahemmin yli kuin Shawn Michaels Hulk Hoganin iskut vuoden 2005 SummerSlamissa, mikä aiheutti ainakin omassa katsomossani aikamoista huvitusta – varsinkin kun siihen lisää sen, että Elmer itse lensi perseelleen oman nyrkiniskunsa jälkeen. Upeaa. Lopulta kun Adonis pääsi ottelussa hyökkäysvuoroon, olivat ”Adorable Onen” liikkeet kyllä ilahduttavaa katseltavaa. Hupaisan ylimyynnin ja Adoniksen pärin nätin liikkeen ansiosta tämä saa yhden tähden, mikä on paras, jota tällaiselle hommalle voi ikinä antaa.

*

Tag Team Match

Terry Funk & Hoss Funk vs. Junkyard Dog & Tito Santana

No niin, sitten oli todellisia legendoja kehässä! Terry Funk teki WWF:n PPV-debyyttinsä jo The Wrestling Classicissa, ja vuoden 1986 alussa myös hänen veljensä, vähintään yhtä suuri Teksasin alueen paini-ikoni Dory Funk Jr. saapui isoon promootioon hänen perässään. Dory Jr. oli aloittanut uransa 1960-luvun alkupuolella ja pitänyt muun muassa NWA World Heavyweight -mestaruutta yhtäjaksoisesti neljän ja puolen vuoden ajan. Nyt jo hieman uransa ehtoopuolella (tai niinhän sitä luulisi) 45-vuotiaana Funk päätti saapua veljensä seuraksi Vince McMahonin promootioon. WWF:ssä Dory Junioria ei kuitenkaan kutsuttu syntymänimellään, vaan jostain syystä hänelle annettiin nimeksi Hoss Funk. Funk-veljekset kohtasivat tässä ottelussa pitkäaikaiset ystävykset Junkyard Dogin ja Tito Santanan, jotka olivat alkaneet painia entistä enemmän joukkueena, kun Santana oli hävinnyt Intercontinental-mestaruutensa.

Jo kolmas ilahduttava ottelu! Saatiinhan näitä hyviä koitoksia onneksi show’n loppupäähän. Tämä oli vielä erityisen mukava yllätys, koska etukäteen ajattelin (tai oikeastaan muistin), että tämä olisi vain parin minuutin nopea rykäisy, josta merkittävä osa on uhrattu Junkyard Dogin hölmöilylle. Hölmöilyä ei kuitenkaan nähty tässä käytännössä ollenkaan, ja Dogin kehäaika oli tällä kertaa jopa siedettävää katsottavaa. Muutenkin Junkyard Dog oli kaikkein pienimmässä roolissa. Sen sijaan Tito Santana pääsi esittelemään ottelussa mahtavaa liikkumistaan ja monipuolista osaamistaan, ja Funkin veljekset puolestaan pääsivät näyttämään esimerkillisesti, mitä oikeasti viihdyttävä brawlaus tarkoittaa. Santana ja Terry Funk olivat suorastaan erinomainen taistelupari, jonka minuuttien mittaista välienselvittelyä oli suuri ilo katsoa. Lisäksi otteluun saatiin jopa WWF:n tämän ajan otteluksi poikkeuksellista hardcore-menoa, kun Santana paiskasi Terry Funkin tuolien päälle ja pöydästä läpi. Lopetuskin oli varsin näppärästi hoidettu, joten kokonaisuutena tämä oli hyvä joukkueottelu. Hyvää työtä!

* * *

WWF Championship
Steel Cage Match
Special Referee: Robert Conrad

Hulk Hogan (c) vs. King Kong Bundy

Vihdoin illan pääottelun vuoro! Vastakkain WWF:n – ja koko painimaailman – suurin tähti Hulk Hogan sekä uhkaava monsteri King Kong Bundy. Murskattuaan viime WrestleManiassa S.D. Jonesin Bundy oli jatkanut tuhon kylvämistä, ja syyskuussa 1985 hänen managerinsa vaihtui Jimmy Hartista Bobby ”The Brain” Heenaniksi. Sen jälkeen Heenan alkoi koulia Bundysta uutta uhkaa Hulk Hoganille. Lopulta tilanne eskaloitui helmikuussa 1986 Saturday Night’s Main Eventissä, kun Hogan puolusti mestaruuttaan Magnificent Muracoa vastaan. Ottelu päättyi siihen, että Bundy nousi kehään ja ryntäsi Hoganin kimppuun. Muracon ja Heenanin auttaessa Bundy iski Hoganille ensin kolme avalanche-iskua kulmaukseen ja sen jälkeen vielä kaksi splashia. Hoganin kylkiluut tuhoutuivat tuossa hyökkäyksessä, ja seuraavien viikkojen aikana WWF-fanit saivat seurata, kuinka Hogan yritti kuntouttaa itseään takaisin kehäkuntoon. Siitä huolimatta, että Hoganin keskivartalo oli yhä teipattu, Hogan ilmoitti hyvissä ajoin haluavansa kohdata Bundyn mestaruusottelussa WrestleMania 2:ssa. Eikä suinkaan missä tahansa ottelussa, vaan häkkiottelussa, jonka voisi voittaa vain karkaamalla häkistä ulos.

Jos haluatte nähdä arkkityypin 1980-luvun Hulkamania-aikakauden Hogan-mestaruuspuolustuksesta, katsokaa tämä. Tässä on kaikki. Samalla tämä on myös oikeastaan erinomainen osoitus siitä, miksi omasta mielestäni nämä Hoganin sarjakuvamaiset mestaruuspuolustukset eivät olleet täyttä kuraa, vaikka painillisesti niillä oli hyvin annettavaa. Suurin syy on tietenkin se, että Hoganin ottelussa vain yksinkertaisesti oli jotain sellaista suuren ottelun tuntua, josta muut saattoivat vain uneksia. Yleisö oli aivan pähkinöinä, meteli oli hurja, jokainen sekunti merkitsi jotain. Harmi vain, että samalla tämä oli arkkityyppi juuri siitä, että 1) Hoganin otteluissa nähtiin vain nimellisesti oikeasti kunnon painia ja 2) Hoganin ottelut oli aina buukattu sen täsmälleen saman kaavan mukaan, joka päättyi lopulta siihen, että Hulk unohtaa kaikki ottelun aikana (ja tässä tapauksessa ennen sitä) keräämänsä vammat, ”Hulk-uppaa” supermiehen tyyliin ja hoitaa homman kotiin. Jännää on kuitenkin se, että vielä tähän aikaan yleisö osti koko homman aivan täysin. Kenellekään ei tullut edes mieleen buuata Hoganille, kun yhtäkkiä tämä ilman mitään selityksiä sivuuttaa kaikki Bundyn hyökkäykset, ei tunne mitään kipua ja tuhoaa monsterin. Eikä tietenkään kukaan buuannut, koska juuri sitähän kaikki olivat tulleet katsomaan. Juuri tämän vuoksi koko ottelun ajan oli ollut niin huikea tunnelma, mikä tekee näistä Hoganin otteluista sillä omalla tavallaan viihdyttäviä tapauksia. Sellainen tämäkin oli, vaikka painillinen anti oli aika nollissa. Hienoin hetki oli Hoganin näyttävä powerslam Bundylle. Plussaa lopuksi vielä Bundyn bleidaukselle.

* *

---

Katsotaanpa lyhyesti kolmen eri osion tarjontaa: New Yorkissa kaikki ottelut alle kaksi tähteä, paras ottelu yksi ja puoli tähteä. Chicagossa kolme neljästä ottelusta maksimissaan kaksi tähteä, paras ottelu kuitenkin kolme ja puoli tähteä. Los Angelesissa vain yksi ottelu alle kahden tähden, paras ottelu kolme tähteä. Minun todella käy sääliksi New Yorkin yleisöä, eikä Chicagonkaan porukalla ollut liikaa hurraamista, vaikka onneksi siellä illan viimeinen matsi paikkasi tilanteen. Los Angelesissa meno oli kaikkein tasaisinta, muta eipä sielläkään yhtään superottelua nähty. Muutenkin tämän WrestleManian tunnelma ei millään tavalla yltänyt ensimmäisen WrestleManian legendaariseen fiilikseen, vaan jotenkin meno oli tosi sekavaa ja keskinkertaista. Minun kirjoissani tämä on ehkä jopa se kaikkein huonoin WrestleMania, mutta silti tämä yltää juuri ja juuri Kehnon puolelle.

Wikipedia: WrestleMania 2

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 7.11.2016.